Sankari ja hänen myöhästelevä äitinsä

Tänään mä olen hengaillut koko päivän (taas) pelkässä villatakissa, hiukset sotkunutturalle kietaistuna. Yhdeltätoista illalla muistin, että olen luvannut postata tänään asustani. Ja sitten muistin, että jumalauta, mähän lupasin postata asusta, jossa voi poistua kotoa. Sellaisia asuja näkyy nykyään päälläni vain sen pienen hetken, kun käyn lähikaupassa ostamassa kaakaota tai frisbeegolf-radalla menettämässä malttini ja jupisemassa hiljaa itsekseni kirosanoja.

Keskiviikkona esikoiseni täytti kaksi vuotta. Mä jätin itselleni ominaiseen tyyliin kaiken viime tippaan. Kun vieraat soittivat ovikelloa, heiluin pyyhe päälläni pölyjä pyyhkien, hyppäsin vaatekaapin oven taakse piiloon ja nappasin kaapista ensimmäiset käteeni osuvat vaatteet. Hiukseni olivat pikasuihkun jäljiltä märkänä, joten väkersin niihin hätäisesti letin ja kiirehdin ovelle ihan muina naisina ottamaan vieraat vastaan.

Siispä julkaisen asun, joka päälläni sytytin kaksi kynttilää Ainon synttärikakkuun, katselin hymyillen, kuinka ihanien ihmisten ympäröimiä olemmekaan ja itkin sitä, miten nopeasti aika voikaan juosta:

Synttärisankari sai tietysti itse päättää, mitkä vaatteet hän haluaa pukea päälleen. Kauppareissulle lähtiessämme hän ylpeänä vaati, että nappaan kuvan hänen upeasta päivänasustaan. Uusi rotsi on synttärilahja kummisedältä ja mekko enon perheeltä, tennarit taas mummon ulkomaan tuliaisia. Poseeraus on luultavasti opittu enon blogia lukemalla.

T: Anna 22v, jonka motto on: ”Parempi myöhään kuin ei milloinkaan”.