“Hei, mää oon joskus nähnyt tämän ennenkin!” Näin reagoin, kun kesällä vedin oheisen mekon ensi kertaa päälleni kuopiolaisen DaigaDaigaDuun pukukopissa. Ihanasti muistui mieleen vuoden -98 pitkä kuuma kesä, lukiokaverit, festarit ja mummolan vintiltä haalitut vuosikertavaatteet. Käytin siihen aikaan paljon peruspunaista. Taisi olla lempivärini.

Niin pitkään olen pukeutunut pääasiassa kaikkeen mustaan mustan kanssa mustilla lisukkeilla, että luulin niin olleen aina. Oikeasti musta valtasi vaatekaappini vasta 2000-luvulla. Sitä ennen olin klassinen “er-nu” kierrätyskeskuslöytöineni, joita jatkojaloistin pahimmassa tapauksessa omilla väkerryksillä. (Sanaa tuunata ei onneksi oltu vielä siihen aikaan keksitty.)

Teini-iän ohella tästä retromekosta tulee mieleeni mummola ja mökkisaunan verhot. Ei ole cooli ei, mutta hei – saunan verhot! Mummola! Vähänkö sympaattista. Ja tämä on ommeltu Varpaisjärvellä Pohjois-Savossa kierrätyskankaasta. Ja sitäpaitsi sikakätevä imetysmekko, kun on tuossa edessä tuo vetskari.

Poseraaminen on kyllä hitsin vaikeaa. Ekassa kuvassa vasen käsivarsi näyttää olevan sijoiltaan taittunut, tässä toisessa olen muuten vaan seipään niellyt. Jos jotain olen tässä ensimmäisen tyylibloggaussyksyni aikana oppinut, niin ymmärtämään miten tolkuttoman vaikeaa on näyttää kuvassa suhteellisen normaalilta ihmiseltä.

Tähän mekkoon liittyy kuitenkin vahvasti ristiriitaisia tunteita. Olen käyttänyt tätä kesästä syksyn kautta talveen (ja nythän se sopiikin joulumekoksi ainakin värin puolesta), mutta vähän epäilyttää. Ja osittain nolottaa. Se voi kuitenkin myös johtua siitä, ettei ne ysäriteinimuistot tietenkään ole kaikilta osilta ruusuisia.

Onko kyse siis muistoista vai mekoista? Retrovaate – uhka vai mahdollisuus? Mitä mieltä olette?

Mekko: Mirka

Villatakki: Fidalta