Rakkaat rillit
Kolme vuotta sitten äitini soitti ja sanoi, että haluaa maksaa minulle silmien laserleikkauksen, koska häneltähän minä olen likinäköni perinyt. Minä jouduin vastaamaan: ”Kiitos avokätisestä tarjouksesta, mutta kiitos ei.” Enhän minä osannut kuvitella itseäni lasittomaksi. Vielä siihen aikaan en edes pitänyt silmälaseistani, mutta ei kai sitä rillipään identiteetillä varustettu ihminen osaa noin vain alkaa elää ilman.
Sain silmälasit yläasteella ja käytin niitä vain äärimmäisissä pakkotilanteissa. Vasta 20 täytettyäni ymmärsin, että jollen halua jatkuvasti katsella maailmasta impressionistista versiota, minun on paras opetella elämään lasit nenällä. Ne ensimmäiset rillit mukaan luettuna minulla ehti olla kolmet silmälasit yli 15 vuoden aikana. Kaikki ne olivat aika neutraaleja ja yhdentekeviä. Valittu sillä periaatteella, että jotkut siedettävät nyt päähän kun on pakko, ja mielellään edullisesti. Jos halusin näyttää hyvältä, tökin silmiini piilarit.
Elämäni toiseksi parhaat pokat. (Se kaikkein paras poka otti tämän kuvan.)
Vasta sen jälkeen, kun itsekkin omaa hulluuttani ihmetellen olin kieltäytynyt näönkorjauksesta, ymmärsin ja hyväksyin pari asiaa. Ensinäkin sen, että jos minulla on yksi asuste, jota käytän vuoden jokaisena päivänä (ja vieläpä keskellä naamaa), sen valitsemiseen kannattaa panostaa. Ja sen, että leikkauksesta kieltäydyttyäni en enää ole geeniarpajaisten uhri, vaan vapaaehtoisesti rillipää – joten minun olisi aika alkaa näyttää myös siltä. Viime talvena tein viimein se mitä minun olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten. Kysyin tuntemiltani tyylikkäiltä silmälasien käyttäjiltä, mistä he ovat pokansa hankkineet. Sitten menin eniten ääniä saaneeseen liikkeeseen ja antauduin asiantuntijan palveltavaksi.
Ikinä enää en suostu ostamaan silmälaseja liikkeestä, jossa myyjät eivät löydä minulle mitään sellaista sovitettavaa, mitä en itse osaisi omalle nenälleni poimia. Käsitys omien kasvojen mahdollisuuksista on rajallinen ja totuttuun jumahtanut. Sovitettuani moneen kertaan kaikkia myyjän minulle kiikuttamia erilaisia sankoja tartuin pakettitarjoukseen ja ostin samantien kahdet lasit. Toiset ovat siniset (ensimmäinen mielikuva: Mikko Alatalo) ja pyöreät (ensimmäinen mielikuva: Harry Potter) ja toiset eivät. Ne toiset hankin siltä varalta, etten ehkä joka päivä haluaisikaan näyttää mikkopotterilta/harryalatalolta. Sitäpaitsi ne toiset ovat titaania, kevyet kuin ilma ja sairaan mukavat päässä. Niin mukavat, että aluksi etsin niitä parikin kertaa, vaikka ne olivat päässäni. (”Kulta, oletko nähnyt minun silmälaseja?” ”Olen. Katso peiliin.”)
Nykyään käytän piilareita todella harvoin. Hurjimmissa huvipuistolaitteissa ja 3D-elokuvia katsoessa ne ovat edelleen ehdottomasti tarpeen. Muutoin vain vaihtelun vuoksi.
Yksi ongelma tässä konseptissa tosin on. Äiti-ihmisenä linssini ovat jatkuvasti täynnä tahmaisia pieniä sormenjälkiä ja räkäisten nenien painaumia. Ilmeisesti ei ole mitään keinoa pitää laseja puhtaana edes viittä minuuttia.
Yläkuva: lasit Oscar Magnuson/T-optik, sininen pipo ystävän puikoilla syntynyt
Alakuva: lasit Lindberg/T-optik, lunnipipo Handprjónasamband Íslands (matkamuisto Islannista), takki R-collection. (Tuo hupun karva on sitten lammasta, ei mitään häkkikasvatettua villieläintä.)