Vahva onkin hauras

Olen aina ollut vahva ihminen ja kestänyt kunnialla kaiken.

Kudon 13-vuotiaalle puudelilleni villanuttua ja kuuntelen Beethovenia.

Kävimme eilen eläinlääkärissä ja aarteemme oireet ovat useiden sairauksien summa. Aika käy vähiin.

En ole kutonut sitten kouluaikojen. Jotenkin luultavasti kuvittelen että tämmöinen outous tekisi tilanteesta paremman.

Että joku suurempi näkisi että todella haluan vielä pitää lemmikkini ensi talvenakin koska sitä ennen tämä nuttu ei valmistu.

Jumalaton ahdistus iskee ajatellessani aikaa jälkeen hänen.

Luopumisen tuska on hirvittävä.

Johtuneeko siitä, kuinka paljon surua on pakkautunut jo elämääni. Tuntuu että se kassi on jo täynnä.

Pelkään surua, kaipuuta ja ikävää.

Jotkut pitävät sitä romanttisena, mutta minä en. Pelkään sitä.

Uskon, että meitä on muitakin.

Meitä jotka ovat halunneet kunnioittaa menettämiään läheisiään itsekseen.

Monesti siitä syystä, että kukaan ei ole voinut ymmärtää vallitsevaa tilannetta. On ollut helpompi jättää huolet omaan hautomoonsa.

Toisaalta ei ole ollut aikaa antaa surulle, koska kokemus on opettanut että joka päivä voi olla viimeinen.

Epäilen jaksanko enää yhtään. Olen itsekseni  sinnitellyt niin monen menetyksen kanssa, että tuskin jaksan kantaa ainuttakaan surunsiementä kanssani, vaikka tiedän niitä olevan monta edessä.

Normaalissa voimavarassa on hiukan varaa vastoinkäymisille, omani on loppuun käytetty.

Miten kohtaan tulevan surun?

Oletettavasti niin, kuten kaikki muutkin negatiiviset asiat. Hautaamalla ne jonnekin syvään mielen uumeniin.

Jos aloittaisin järkevän tavan käsitellä asioita nyt, kaivaisin samalla esiin niin monta luurankoa, että tuskin kestäisin sitä.

Tästä voi ottaa sen verran opiksi, että asioiden läpikäyminen ystävän tai vaikka asiantuntijan kanssa kannattaa aina ja mitä nopeammin niin sitä parempi.

Olen 45 vuotias, elämää vielä edessä. Mutta ahdistus kaikesta menneestä ja tulevasta surusta syö elämäniloa joka päivä.

Kadun että olen omasta halustani aina kantanut kaiken yksin.

Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Viisaasti sanottu.

Tulevien menetysten lisäksi läsnä on

pelko että ei jaksa elää elämäänsä loppuun asti, vaan kerta kaikkiaan väsähtää kesken kaiken. Haluamatta, mutta virta vaan loppuu kesken.

Kaiken kestävä, vahva ihminen onkin lopulta vain taito lapioida kaikki jonnekin kammioon joka ei ole kuitenkaan pohjaton.