Katsoin taannoin elokuvan nuoruusajan idolistani Kurt Cobainista.
Leffa oli tehty yhtä sekavalla ulosannilla kun hänen pään sisältönsä kuvittelisi olleen.
Ylivilkas lapsi, jonka energiaan ei oikeastaan kukaan pystynyt vastaamaan.
Tähän lisättynä valtava hyväksymisen ja rakkauden kaipuu niin liian lyhyeksi jäänyt elämä oli käsikirjoitettu.

Hän halusi tehdä musiikkia, luoda, tulla kuulluksi. Mutta samaan aikaan hän karttoi kuuluisuutta.
Sitten kun häntä kuunneltiin hän halusi siitä pois.
Aivan kuin hän musiikillaan sanoi sitä mitä sanoin ei pystynyt koskaan sanomaan.
Jäi semmoinen mielikuva että hän tahtoi sanoa sen vain perheelleen, ei koko maailmalle.
Hän koki vääryyttä mielestään joka suunnalta.

Hän samaan aikaan sekä halusi että paheksui samaa asiaa.
Hänen sanoituksensa olivat sekavia, mutta samaistuttavissa.
Hän samalla inhosi ja rakasti huumeidenkäyttöään.
Hän oli kuin syntynyt väärään paikkaan ja yritti etsiä jotain mitä tästä maailmasta ei löydy.

Kun maailma on itseä kohtaan niin julkea on helpompi uppoutua omaan maailmaansa, hetkittäin.
Samalla ymmärtää että paluu tähän muiden ympäristöön on vääjäämätön oman euforiansa jälkeen.
Se on varmasti kuluttavaa.

Kysymys kuuluukin kuinka monen nuoren fiilikset ovat tänä päivänä samansuuntaiset.
Millekään luovuuden suunnalle tai itsensä etsimiselle ei nykymaailmassa varsinkaan anneta aikaa.
Nuoriso voi helposti pahoin kun aina pitää saavuttaa enemmän ja mieluusti vähän enemmän kun vanhemmat tai ystävät.
Kulissia tarvitsee pitää yllä.
Menestys elämän mittarina on huono kaava luovalla, itseään etsivällä ihmisellä.

Onko niin että meidän keski-ikäisten sukupolvi on nähnyt tämän ponnahduksen – ole oma itsesi vs saavuta aina vain enemmän ja nuorisomme ymmärtää tämän epäkohdan?
Yritämmekö tuupata lapsiamme siihen suuntaan mihin koskaan itse lapsena emme olisi uskoneet?

Liian vähän kuunnellaan, liian vähän ollaan yhdessä. Liikaa materialismia ja kunnianhakuisuutta.
Mihin jäi se itse ihminen ja elämä?

Cobain oli surullisesti ilmaissut ennen kuolemaansa että paras päivä jonka eli oli se kun huominen ei koskaan tullut.
Tätähän ei kukaan halua keneltäkään kuulla.