Sota ei kysy, haluatko

Liikaa pahaenteisiä merkkejä.

Minä en lukeudu niihin, jotka ajattelevat että ”ei voi osua omalle kohdalle”.

Kaiken julkisuudessa olevan viestinnän alta olen sukeltanut syvemmälle maatamme uhkaavaa tilannetta kohtaan, jo pitemmän aikaa. Olen yrittänyt lukea sen mitä ei suoraan kirjoiteta.

Pienet lipsahdukset puolustusvoimien edustajilta, pienet pistävät savut venäjän suurlähetystön lähettyviltä, Suursaaressa lisääntynyttä toimintaa…

Ei vaikuta hyvältä.

Aavistan että olisi parempi valmistautua sotaan, vaikka se ei ainakaan julkisesti ole tällä hetkellä suoranaisesti uhkana.

Mutta minä yritän asennoitua ja valmistautua, koska ei meille maantallaajille kaikkea kerrota.

En vaan tiedä yhtään, että miten konkreettisesti valmistautuisin?

Tietääkö kukaan?

On meillä pullovettä ja eläinten ruokaa varastossa talon pohjakerroksessa. Auttaako se mitään? Asun lähellä kaupungintaloa, johon luultavasti tänne iskettäessä isku kohdistettaisiin. Sinne varmaankin jäisivät kellariin nämäkin varannot.

Käteistä rahaa on vähän, sen verran mitä on pystynyt keräämään.

Mutta mitä tapahtuu, jos ”lähes NATO-maahan” iskettäisiin?

Olen miettinyt onko se NATO hyvästä vai pahasta vai täysin mitään sanomaton turva enää tässä kohtaa. Olemme semivyöhykkeellä, jota molemmat puolet varmasti käyttäisivät hyväkseen.

Onko oma varautumiseni täysin turhaa?

Epäilen että me, Suomi, olisimme vain taistelutanner kahden suurvallan keskellä.

Mikäli ydinsotaan ei heti ajauduttaisi, osaan kuvitella tilanteen jossa kohtaisin mahdollisen hyökkääjän sotilaan, jossa kumpikaan meistä eivät ole toisilleen velkaa mitään. Ja kumpikaan ei halua toisilleen pahaa, jos kukaan muu ei näe. Mutta molemmat tietäisivät että selkä olisi pakko kääntää pakon sattuessa ja sen aiheuttama syyllisyys ja paino olisi vain kestettävä.

Olisit nähnyt kasvot, ja katsonut silmiin jotka uhraisit isänmaasi tähden.

Sitä sota on. Sitä käyvät tavalliset ihmiset jonkun suuremman puolesta josta eivät välttämättä oikeasti edes ymmärrä mitään.

En ole koskaan ymmärtänyt vallanhimoa, joka ajaa maat ja maanosat sotaan. Eikö heille ole lapsena opetettu solidaarisuutta ja jakamista, erilaisuuden sallimista.

En vain ymmärrä että koko maapallon olemassaolon uhalla pullistellaan kuka on kuka.

Tätä pohtiessani olen tullut siihen tulokseen että en ehkä edes halua elää enää maailmassa, jossa vallalla on niin suuri merkitys ja samaan aikaan taistellaan ollaanko miehiä vai naisia vai jotain siltä väliltä. Kaikki on niin mullinmallin.

Koska ihmisen oma napa on tullut niin tähdeksi?

Minä toivon rauhaa, kaikki saa olla mitä tykkää, mutta koko maailmaa ei tarvitse sen takia uudelleen järjestää. Uskokoon kukin mihin uskoo.

Minä toivon sydämeni pohjasta vain rauhaa.

Jos nykyinen sota eskaloituu ja ajautuu suurvaltojen sodaksi, käymme neljättä maailmansotaa kivin ja kepein, kuten joku jo viime vuosisadan puolivälissä ennusti. Ja harva varmaan käykin.