Neljä päivää ja neljä yötä
Tänään nuorimainen on kotona äidin kanssa, samoin ensi maanantaina. Tiistaina menen jo aamuseitsemäksi sairaalaan ja siellä olen ainakin pari päivää. Sanoin meidän pienelle jo eilen että nämä seuraavat neljä päivää äiti lupaa tehdä sun kanssa kaikkea mukavaa, unohdetaan siivoukset ja äidin omat ajat ja nautitaan yhdessäolosta. Jotta kestetään ero toisistamme ja seuraavien viikkojen yhdessäolon vähyys paremmin, tai ainakin äiti kestää, tai kuvittelee kestävänsä. Toisaalta tämä on minulta itsekäs tapa toimia, pieni ehtii nauttia äiskän ajattomuudesta ja läsnäolosta ja sitten se riistetään kaksivuotiaan näkökulmasta katsottuna täysin varoittamatta. Mutta mielummin näin, kun se on kerran mahdollista.
En ole suunnitellut tekemisiksi mitään kummallista. Aion viettää aikaa mahdollisimman tavallisesti. Se on sitä parasta. Käydään lähipuistoissa, kaupassa, tiskataan ja pyykätään yhdessä (yhdellä kädellä mitä pystytään), tehdään palapelejä, leikitään autoilla, katsotaan lasten ohjelmia yhdessä ja mikä tärkeintä; sylitellään, halitaan ja hellitään jokaisessa sopivassa välissä.
Mua pelottaa se leikkaus. Eniten kaksi asiaa: 1. nukutus, mitä jos mä en herää? Tai nuku riittävän syvää unta ja tunnen kaiken, mutten pysty ilmaisemaan itseäni (liikaa sairaalasarjoja!) 2. se vieras esine, joka asennetaan mun kyynärpäähän. Siihen luonnollisen nivelen paikalle. Ja osaksi käsivarsien ja olkavarren luuta. Mitä jos mun elimistö alkaakin hylkiä sitä jostain syystä? Tai jos hermotus meneekin jostain syystä solmuun tai jotain. Jos se ei toimikkaan, menee jumiin ja käsi jää johonkin hervottomaan koukkuun? Vaikka tiedän hyvin että sairaalassa on taitavat lääkärit ja ne tietää siellä mitä tekevät. Silti pelottaa. Ihan saatanasti.
Vanhemmalle pojalle olen jutellut leikkauksesta ihan eri meiningillä. Poika kun on huolissaan että tuleeko käsi kuntoon ja sattuuko jne. ”Ei, ei mua satu. Käsi tulee paremmaksi kuin ennen”, ”Sun ei tarvitse olla ollenkaan huolissasi, kaikki menee tosi hyvin. Mut nukutetaan ja kun herään, niin kaikki on paikallaan. Kipsi on hetken aikaa ja sitten käsi onkin jo melkein normaali”. Niin. Näinhän se on. Mutta ei kerrota pojalle, että äidin itsensä on vielä vaikea uskoa tuota kun pelottaa niin paljon. Eikä se auta että rakas sanoo ”ei sun tarvii pelätä”. Kylllä mä sen tiedän, ei tarviikkaan, mutta pelottaa silti ja paljon! Hammaslääkäripelko ei ole enää mitään tämän rinnalla.
