Ja taas mennään

Tämän päivän sana tais olla taaperon raivokohtaukset.

aamu ja sen askareet olikin pari päivää sujuneet niin hienosti että kyllähän sitä tänään sitten sai taas
ihan pariin kertaan huokasta ja purra hammasta että kunnialla selvittiin. 
Ulos lähteminen oli sitten ihan oma lukunsa.

Voi tuota 2-vuotiaan ajatusmaailmaa, kun ei siihen oikeen pääse kiinni vaikka miten päin yrittäisi.

”Onkos sinulla pissahätä, nyt voisi käydä potalla ennenkuin puetaan. Mennään ulos!”
”Ei ole!”
”Silti voisi käydä koittamassa.”
”Ei! En halua!”
”Tuleppas Äitin kanssa, Äitilläkin on vessahätä.”
”Ei. Ei!”
”Ettei tule sitten housuun ulkona. Sitten harmittaa.”
”EI!”
”Noniin tulehan nyt.”
”EIIIIIII!”

Huokaus.

”No Äiti menee kuitenkin. Sinä voit käydä sitten kohta”
”EI EI EI EIIIIII!” muuttuu punaiseksi ja pomppii tasajalkaa.

”Mikä snun nyt tuli?”
”Ei Äiti mene! Mukaaaaaaaan!”
 

pitkä huokaus.

”Äitin täytyy päästä vessaan. Nyt heti. Tuletko sinä nyt mukaan vai et?”
”EI! EN !”
”Selvä. Äiti käy nyt”
”ÄÄÄÄÄÄÄÄ EIIIIIII!”

Menen vessaan huudosta huolimatta. Kaksivuotiaani huutaa eteisessä täyttä kurkkua ja hakkaa käsillä itseään.
Syystä että Äiti meni vessaan koska hänellä oli hätä. 
Vai siitä syystä että olin pyytänyt häntä mukaani?
tai ehkä kuitenkin siitä syystä että… öö niin mistä?
en todella tiedä.

Taapero kävi pissalla suuren karjunnan lomassa, Äitinsä pakottamana. 
Hirveää, koska hänellähän ei ollut pissahätä. 
Toimituksen jälkeen potta oli puolillaan. 

Sitten ne ulkovaatteet.
Tässä kohtaa voi huokaista pitkään ja hyvin syvään.

”Tässä haalari, kuomat, pipo, rukkaset ja kauluri. Ole hyvä. Pueppas päällesi ne mitä osaat.
Äiti auttaa sitten lopuissa.”

5 minuuttia menee ja mitään ei tapahdu.
”Noniin puetaampas sitten, Äiti auttaa.”
”EIIIIII! MINÄ MINÄ!”
”Pues nyt reippaasti sitten.”

Odotan vähän aikaa ja taaperoni jatkaa heijastimen ja vetoketjun tutkimista.
Menen maahan istumaan hänen viereensä ja alan pukea jalkoja haalariin.

”EI EI EI EI EIIIIIII MINÄÄÄÄÄÄÄ”!
”Äiti vähän auttaa, sinä et pukenut itse kun Äiti pyysi. Päästään sinne ulos jos Äiti nyt vähän auttaa.”
”EIIIIIIIII!” taapero riuhtaisee käteni irti itsestään ja kierähtää lattialle mahalleen, potkii jaloillaan ilmaa ja karjuu niin lujaa 
kuin ääntä lähtee.
Pistän silmät kiinni, huokaisen ja meinaan läkähtyä ulkohousut jalassa kuumuuteen.
Nostan kiljuvan ja sätkivän lapsen lattialta ja puen kaikki vaatekappaleet hänen päällensä.
Toimitus kestää hieman kauemmin kuin ajattelisi, mutta onko se ihmekkään jos toinen huitoo ja vääntelehtii minkä ehtii.
Kuulovauriokaan ei ole kovin kaukana, hermoromahduksesta puhumattakaan.

Taaperolla on ulkovaatteet päällä ja minulla on liian kuuma.
Tekisi mieli pistää maaten lattialle ja nukahtaa. Tai ihan vain luovuttaa.
Päästään ulos, vihdoin noin 20 minuuttia sen jälkeen kun ensimmäisen kerran pyysin uhmaprinsessaa potalle.

 

Olisiko tänään pitänyt vain jäädä peiton alle. Olisi.

 

Ulkoilukaan ei ollut ruusuilla tanssimista.

”En kävele!”
”EI!”
”En tuuuuuu!”
ja hän myös heittäytyi selälleen maahan ja raivosi siellä. mä kuitenkin yritin. me oltiin silti tunti ulkona. 
sisällä sama meno jatkui. 

Onneksi tälläistä ei ole joka päivä. Onneksi on myös niitä päiviä kun kaikki ei oo niin mahdottoman vaikeaa.
Onneksi. Koska ei tätä muuten jaksaisi.
 

-A