Meille on muuttanut, vissiin pysyvästi, tämä melko ikävä kaveri
joka raastaa vanhempien ja lapsen hermoja.
Joka päivä.

Uhma nimittäin. 
Se on ollut kylässä jo hyvän tovin, ensin rauhallisesti ja
sitten riehakkaammin.
Tässä muutamien viikkojen sisällä on tuntunut siltä että 
tämä kaveri on ottanut hieman liian suuret mittasuhteet.
 

Tiedän toki että kyseessä on vain vaihe ja se on ohimenevää.
Olen tiedostanut nämä asiat ja tiesin tämän olevan edessä jonain päivänä,
jo silloin kun Uhmaprinsessa vasta möyri mahassa.

Ja tiedän myös erittäin hyvin että tämä on tärkeä kehitysvaihe lapsen 
elämässä.
Tiedän kyllä nämä tosiasiat.

Mutta.
Näistä seikoista huolimatta on välillä hieman rankkaa.
Ja toisina päivinä tuntuu siltä että kohta ei todella enää kestä.
Ja sitten miettii että miksi olen ryhtynyt tähän?

Luulen että jokainen vanhempi kokee sen tunteen kun on pakko kääntyä poispäin,
purra huulta ja laskea kymmeneen.
Hiljaa itsekseen irvistellä ja puhaltaa.

Kun kaikki asiat kääntyy väärinpäin.
Kaikki on mutkalla ja jokainen liike, ele tai sana on väärä.

Mitä liikkuu uhmaikäisen päässä?
Mitä se tahtoo?
Tai miksi se ensin tahtoo jotain ja sitten ei tahdokkaan.
Ja sitten on se minä itse- juttu.

Mikähän esimerkki olisi tähän nyt sopiva.
No tässä muutama:

Uhmaprinsessa on herännyt päiväunilta ja minulla on kädessäni puhtaat pikkuhousut hänelle.
Sanon:
”Tule, mennään pissalle. Otetaan vaippa pois ja laitetaan pikkuhousut.”
Uhmaprinsessa alkaa aivan äkkiarvaamatta kiljua ihan täyttä kurkkua,
ilman mitään ennakkovaroitusta.
Kysyn mikä harmittaa.
Vastaukseksi saan edellistä hirveämmän kiljunnan, se muistuttaa etäisesti intiaanien sotahuutoa.
Minulta vain puuttuu päällikön hattu.
Hän myös lyö itseään, pomppii tasajalkaa ja kiljunnan seassa toistaa sanaa ei.
Hyvin painokkaasti tämä kaikki.
Yleensä tässä vaiheessa hän myös lähestyy minua, että voisi lyödä minua.
Jollain kerroilla hän myös saattaa juosta kiljuen vastapäiseen suuntaan.

Tässä kohtaa saatan itse poistua paikalta, mennäkseni jatkamaan jotain joka mahdollisesti jäi kesken,
ja siitäkös Uhmaprinsessa suuttuu vielä enemmän.
Olen nähnyt turhaksi jäädä odottamaan että hän suostuisi itse tulemaan, joten usein menen juuri joihinkin omiin puuhiini.
Hän kai jossain vaiheessa itse menee pissalle, ajattelen ja siitä viiden minuutin päästä hän on ehkä pissannut sohvalle.
Joku taikakeiju varmaan riisui häneltä sitä ennen sen vaipan?

Ulos lähteminen, pukeminen ja ulkona oleminen on myös melkoisia näytelmiä.
Yhtenä päivänä ulkoilu saattaa olla täyttä ruusuilla tanssia mutta toisina päivinä mietin miksi edes lähden ulos?
Pukeminen on alusta loppuun karjumista.
Joko Uhmaprinsessa karjuu, tai minä karjun sisäisesti ja joskus karjun myös ääneen jos kaikilta on palanut 
pinna jo liian monta kertaa. 
Toisina hetkinä hän juoksee jokaisen uuden vaatekappaleen kohdalla karkuun, tai sitten hän tahtoo pukea kaiken itse,
ja oikeasti hän räpeltää vetoketjua ylös ja alas puolituntia.
Ja sitten kun minä viimein alan pukea häntä, hän karjuu koko pukemisen ajan: ”MINÄ itte!”
Kun pääsemme ovesta ulos, hän heittäytyy rappusten yläpäähän eikä suostu kävelemään niitä alas.
mutta hän ei myöskään ota minua kädestä kiinni, eikä hän halua että häntä kannetaan.
Vaikka hän ensin sanoi että haluaa syliin.
Ulos päästessämme hänen jalkansa alkavatkin äkisti toimia ja hän juoksee täyttä päätä minua karkuun,
ja tietysti ihan erisuuntaan mihin olimme menossa.
 

Hän myös halusi vauvan mukaan, mutta ensimmäisen vesilätäkön nähdessään hän paiskaa vauvan kiukkuisesti sinne
ja huutaa liilansinisenä:
”ENNNN kanna! ENNN jaksa kantaaaaaaa!” 

Kaikki on nurinkurin.
Hän juoksee karkuun, suoraan autotielle, katsoo taakseen ja nauraen sanoo: ”minä menen kalkuun!”
Yhtenä päivänä kun oltiin luontopolulla hän sai raivokohtauksen kun häntä kiellettiin menemästä jäälle, jossa oli sula kohta.
Yritin tietysti ensin selittää että sinne hukkuu ja sitten joutuu sairaalaan.
Sinne olisi vain ollut pakko päästä. 
Raivokohtaus ja lohduton itku.
Oli pakko nostaa rattaisiin.

Välillä minusta tuntuu että Uhmakohtaukset saattavat tulla ihan mistä vain.
Ripustin pyykkejä väärin, laitoin ensin Uhmaprinsessan sukat enkä omiani, jotka 
hänen mielestään olisi pitänyt laittaa juuri sillä sekunnilla.
Otin jääkapista piimän, jota hän pyysi, vaikka oikeasti hän olisikin halunnut maitoa,
ja minunhan toki olisi pitänyt tietää se.
Keitin makaroneja joita hän pyysi, mutta ei sitten halunnutkaan ja sai itkupotkuraivarit.

On niin monta esimerkkiä että kaikkia ei edes muista.
Tai ne ei tulisi ikinä mahtumaan tähän.

Toivottavasti tämä ei kestä kolmea vuotta.
Toivottavasti kasvan jotenkin tämän uhmamyrskyn aikana.
Toivottavasti lapseni kehitys kehittyy juuri niinkuin uhman on tarkoitus sitä kehittää.
Toivottavsti olen elossa ja järjissäni vielä sittenkin kun hän on esikoulussa.