Asioita joita lapseni rakastaa, osa 7
Kerho

Uhmaprinsessa aloitti kerhossa käymisen samassa kuussa kun hän täytti kaksi, 
eli lokakuussa viime vuonna.

Kerho on kerran viikossa perjantaisin, aamupäivällä yhdeksästä kahteentoista.
Uhmaprinsessa ihastui kerhossa käymiseen samantien.

Hän ei ole vierastunut oikeastaan koskaan yhtään ketään, ehkä vauvana pari viikkoa oli vähän vierastamista mutta sekin
oli melkein samantien ohi, ennenkuin ehti edes alkaa.
Ja tästä oli taas kovasti hyötyä, kun aloitettiin kerhossa. 

Ei vierastamista, ei lähdönhetki itkuja.

ja se on minusta kovin ilahduttavaa, että hän on niin reipas.

Kerhon alkaessa ostettiin Uhmaprinsessalle uudenkarhea kerhoreppu ja
tilattiin nimitarroja joita liimailtiin vaatteisiin ja eväsrasiaan.
Uhmaprinsessa on melkoisen ylpeä omasta repustaan. 

Kerhoeväät tehdään rasiaan edellisenä iltana ja pulloon mummun mehua.
Reppu pakataan ja se laitetaan roikkumaan eteisen lipastolle, jotta Uhmaprinsessa näkee sen heti aamulla ja saa
silmät ilosta loistaen ilmoittaa: ”Keehopäivä!”

Kun päästään kerhon eteiseen, ei maltettaisi millään riisua kun on niin kiire leikkimään.
Kengät jätetään eteiseen, omaan naulakkoon viedään vaatteet, reppu, eväsrasia ja juomapullo.

Sitten laitetaan tossut jalkaan ja mennään pesemään kädet ja käydään potalla.
Juoksualkelin mennään leikkimään. Äitille ehtii just ja just sanoo moimoi.

Kerhossa parasta on kaikki.

Leikitään, kaverit on kivoja, tädit on kivoja, syödään eväät, taas leikitään, musisoidaan, lasketaan liukumäkeä,
tehdään maja, muovaillaan, vesiväritellään, piirretään, ollaan ulkona.
Lista on loputon.

Vain yksi asia ei ole niin kiva.
Se kun kello on 12 ja Äiti tulee hakemaan kotiin.
On tyhmää mennä kotiin kun kerhossa on niin kivaa.

Kun kysyn oliko kivaa, saan joka viikko saman vastauksen.
”oli kivaa!”
Se on kiva kuulla, aina uudelleen.
 

Seuraavaa kerhopäivää aletaan odottaa heti seuraavana aamuna, ellei jo kerhopäivän iltana.
Viikko on pitkä aika.
 

Ihanaa että toinen viihtyy kerhossa niin kovin ja kaverit on kivoja.