Aamulla kun sain silmäni auki ja ennen kuin ehdin edes keittiöön kävelemään niin mieleeni ahtautui ajatus, että enää vikko jäljellä kesälomaa. Yksi ainut viikko. Sen jälkeen edessä on hyvin, hyvin pitkä vuosi. Ensi syksy sekä talvi tuo tullessaan niin paljon puurtamista ja raatamista. Niin minä sen ainakin näen. Pitäisi tehdä opinnäytetyö ja edessä on myös työharjoittelut eri kaupungeissa. Jo yksinään tuo toiselle paikkakunnalle lähteminen ahdistaa jo niin paljon, että tekisi mieli käpertyä ensi vuodeksi peiton alle. Joudun jättämään kodin, aviomiehen ja omat rakkaat karvaturrini usean sadan kilometrin päähän ja kaiken sen tulevan ikävän keskellä pitäisi yrittää olla erittäin innokas ja avoin oppimaan uutta.

Yritän takoa itselleni päähän, että se on vain lyhyt aika toivottavasti vielä pitkässä elämässäni ja toisekseen ensi syksyyn on vielä aikaakin jäljellä. Murehdin jo nyt tulevia tentti paineita sekä töitäni koska työskentelen melkein täyspäiväisesti opintojeni ohella. Viime keväänäkin aloin jo pääsiäisen jälkeen laskemaan viikkoja kesälomani alkuun ja aika kävi vain pidemmäksi kun odotin lomaani. Tiedän, että pitäisi nauttia opiskeluajasta koska nämä vuodet ovat niin nopeasti ohi ja sen jälkeen sitä painetaan työelämän kimpussa vuodesta toiseen. Siinä on sitten se toinen murheenkryyni, joka no nostaa päätään. Tulevaisuuden työllistyminen. Välillä mietin, että miksi sitä edes tekee itselleen kaikennäköisiä tavoitteita?

Miksen voisi olla kuten naapurin ” Pekka” , joka ajelee vanhalla pappa tunturillaan ympäri kylää ja välillä hän istahtaa mättäälle juomaan yhden keppanan. Miten paljon helpompaa elämä olisi kun hyppäisi tuosta oravanpyörästä pois. Vai olenko opiskelemassa väärälle alalle koska ajattelen näin? Pitäisikö minun uhkua intoa ja jännityksen tunnetta tulevaisuuttani kohtaan toisin kuin tuntea epävarmuutta ja raskaan taakan tuntoa niskassani. Onko se merkki väärästä ammatinvalinnasta? Aargh.. inhoan näitä sunnutaipäiviä sillä sunnuntai on aina valmistautumisen päivä uuteen viikkoon ja sitä alkaa väistämättä kelailemaan jo, että mitä ensi viikko pitääkään sisällään ja ne kaikki velvoitteet kasaantuvat ajatuksiin. Miten sitä oppisi elämään vain päivän kerrallaan ja murehtimaan näitä asioita kun niiden aika oikeasti koittaa eli ensi syksynä.