Muistelmia myräkän keskeltä
Luvassa on kesän ensimmäinen ukkosmyrsky, ja mökillä ollessa myräkkään kannattaa varautua toteuttamalla erilaisia toimenpiteitä.
Siispä kannoin heti aamusta saunaan kuivia polttopuita, valmistin sähköä vaativia ruokia, latasin laitteiden akkuja ja huuhtelin trooppisen yön hiet järvessä. Mökkinaapureilla taisi olla samat ajatukset, aamu-uinnille vielä, kun ennättää ennen myräkkää.
Lapsena pahinta mitä mökillä saattoi sattua, oli ukkosmyrsky. Mökkimme on ympäröity kallioin, joten kaikupintaa luonnon tarjoamille pamauksille löytyy riittämiin. Lapsena ukkosmyrskyt tuntuivat voimakkaammilta kuin nykyään, tosin lapsenahan kaikki tuntui suuremmalta. Muistan, kuinka kerran salaman välähdyksen voimasta aitta lehahti valkoiseksi. Pelotti. Ainoa asia mikä rauhoitti, oli laskea äidin kainalossa, kuinka kaukana ukkonen on. Välähdyksestä lasketaan sekunteja, ja kun jyrinä alkaa, jaetaan saatu sekuntimäärä kolmella. Usein ukkonen oli kilometrien päässä, muutamia kertoja se pamahteli aivan aitan päällä.
Vartuin vähän ja tuli se vaihe elämästä, kun koiramme pelkäsi ukkosta. Silloin me ihmiset esitimme, ettei mitään kummallisia ääniä kuulu mistään, eikä missään välähtele yhtään mikään. Kaikessa rauhassa vedimme töpseleitä pois seinistä ja huokailimme kyllästyneinä, jotta koirakin rauhoittuisi. Vuodet kuluivat ja koiran kuulo huononi. Viimeisinä vuosinaan karvakuono ei kuullut kovia pamauksia, joten mitään pelättävää ei enää ollut.
Maalla luonto määrittää päivän kulkua enemmän kuin kaupungissa, joten ehkä juuri siitä syystä viihdyn mökillä niin mainiosti. Kai siinä on jotain alkukantaista ja ihmiselle luonnollista.
