Ajatuksista ikkunan ääreltä + vanhoista huonekaluista

Siirsin tuolit ruokapöydän jokaiselle neljälle sivulle, jotta niillä olisi enemmän tilaa hengittää. Haluan katsoa ulos, joten istun usein pöydän päässä.

Minusta tämä kaikki on vähän hassua, outoakin. Tässä minä istun mummini vanhalla tuolilla, kaupungissa, josta lähtiessäni vannoin, etten koskaan muuttaisi takaisin. Samassa kaupunginosassa, jossa mummikin asui – kivenheiton päässä hänen kodistaan.

Mummi muutti pilven päälle asumaan kolme vuotta sitten. Ohitan päivittäin sen tienhaaran, josta käännyttiin mummolaan. Käyn samassa lähikaupassa, jossa kävimme mummin kanssa. Lapsena sinne oli pitkä matka, mutta nyt se aivan nurkan takana.

 

 

Minusta on hassua, että istun samalla tuolilla, jolla mummikin istui suuren osan elämästään. Katselen samalla tavalla keittiön ikkunasta, kuten hänkin. Myös mummin ikkunasta näkyi vastapäinen kerrostalo ja samankokoinen siivu taivasta.

On hassua löytää itsensä sieltä, missä ei aiemmin arvannutkaan olevansa, sellaisten asioiden ympäröimänä, joita ei koskaan tajunnut tarvitsevansa.

Jotkut sanovat, että tavarat valitsevat omistajansa. Ja sen minkä taakseen jättää, löytää edestään.

Mummin muutettua täältä ikuisuuteen, vei äitini mummin tuolit varastoon odottamaan. En tarvinnut yhtään uutta huonekalua, mutta jotenkin äitini tiesi, että jossain vaiheessa haluan nuo tuolit itselleni.

Tuolit saivat uuden elämän maalikerroksen ja istuinpäällisten myötä. Muistan, kuinka mummilla oli tuolien pehmikkeenä littanaksi istutut päälliset, joiden retro kuosi on ollut muodissa jo ainakin kolmesti. Arvasikohan mummi, että palaisin joskus tuolien kanssa tänne, hänen kotikulmilleen?

 

 

Välillä mietin millaisia tarinoita tuolit kertoisivat, jos ne osaisivat puhua. Ne lörpöttelisivät varmasti kaikkea maan ja taivaan välillä, välillä hullunkurisesti virnistäen, niin ettet voi olla varma mikä on totta ja mikä ei. Kuten mummikin.

Vanhoissa huonekaluissa on jotain, mikä on vaikeaa selittää. Ne ottavat tilan itsevarmasti haltuunsa ja olkiaan kohauttamatta ilmoittavat, että tuli mitä tuli, ne ovat nähneet jo kaiken.

Vaikka ajattelen, että ne ovat osa minun elämääni, on se toisinpäin. Minä olen osa niiden elämää.

Ja niin kaikki jatkaa kulkuaan.

Ne pilvet, joita äsken katselin ovat jo kadonneet ja uudet ovat lipuneet tilalle. Istun edelleen pöydän ääressä ja katson ulos miettien miten hassua kaikki tämä onkin.

Translation: A house with old furniture has no need of ghost to be haunted. – Hope Mirrlees