Oman polun valitsemisesta
Sanotaan, että jos ei tiedä mihin on menossa kaikki tiet vievät perille.
En ole koskaan osannut sanoa, mikä minusta tulee isona. Olen melkein 27-vuotias, enkä osaa oikeastaan kertoa sitä vieläkään.
Lukiossa ihailin ja salaa kadehdin niitä, jotka selkeästi tiesivät haluavansa lääkäreiksi, tai diplomi-insinööreiksi – mitä he sitten käytännössä tekevätkään.
Minulla ei koskaan ole ollut samanlaista varmuuden tunnetta mitään ammattia kohtaan. Ja olen tuntenut siitä huonoa omaatuntoa.
Toki olen muutamasta ammatista haaveillut. Lapsena vaihdoin huonekalujen järjestystä leikkien sisustussuunnittelijaa. Harmi vain, että lukiossa minua kiinnosti kaikki muu paitsi opiskelu, ja siksi oli turhaa edes haikailla yliopisto-opintoja vaativan ammatin perään.
(Ja hyvä niin. Kolme vuotta sitten keskustelin kaksi tuntia sisustussuunnittelu-yrittäjän kanssa, joka raa’an rehellisesti kertoi mitä työ todella on. Tuon keskustelun jälkeen hautasin viimeisetkin toiveet siitä, että olisin joskus sisustussuunnittelija – oman kodin sisustamisessa saa olla riittävästi).
Olen yrittänyt löytää omaa paikkaani monesta suunnasta. Olen ollu töissä ravintolan keittiössä, vaatekaupassa, sisustusalan liikkeissä ja päiväkodissa. Olen hakannut päätäni seinään miettiessä markkinointisuunnitelmia ja liiketoiminnan kehittämistä. Olen löytänyt monta juttua, joita voisin tehdä – ja vastapainoksi monta sellaista, joita en todellakaan halua tehdä.
Olen viihtynyt ihan kivasti jokaisessa työpaikassa, ja ainakin jossain vaiheessa lähes jokainen niistä on tuntunut vähän omalta.
Pidän itseäni onnekkaana, että olen saanut kokeilla niin montaa eri juttua. Inhottavinta olisi se, että olisin jämähtänyt ensimmäiseen työpaikkaani – ja jatkanut siellä katkerana eläkeikään saakka. Jotain hyvää siis huonossa taloustilanteessa, lomautuksissa ja määräaikaisuuksissakin on. Ne jos mitkä pakottavat ainakin vähän siirtymään epämukavuusalueelle.
Lukioikäisenä luulin, että ammatti tai tutkinto määrittelee sen kuka on. Tuossa ajattelumallissa oli jotain todella antiikin aikaista – lukeehan vanhoissa hautakivissäkin nimen perässä ammatti vaikka ei se paljoakaan kerro siitä millainen ihminen on ollut. Ennen se kertoi enemmän.
Onneksi nykyään ymmärrän, ettei ammatti tai tutkinto määrittele ihmistä, jos ei anna sen tehdä niin. Minä olen aivan jotain muuta, kuin tutkintotodistuksessani näkyvät numerot tai cv:ssä lueteltu työkokemus. Niillä ei ole juurikaan tekemistä sen kanssa, millaista elämää elän tai mitä oikeasti elämästä ajattelen. Eivät ne paljasta oikein mitään arvoistani. Ne ovat vain menneisyydessä tehtyjen päätöksien lopputulemia, vihjeitä aiemmista kiinnostuksen kohteista.
Ja kiinnostuksen kohteita minulla on aina ollut. Ehkä se onkin suurin syy siihen, etten ole osannut lukita yhtä asiaa, johon keskittyisin. Luulin, etten osannut tehdä päätöksiä, tai etten ymmärtänyt mitkä ovat vahvuuksiani, kunnes tajusin sen tarkoittavan sitä, että minusta voisikin olla moneen. Multipotentiaalisuus on lahja, mutta se voi olla myös taakka.
Välillä vitsailen, etten tee uraa – se aika on jo takanapäin. Sillä tarkoitan sitä, että nykyään keskityn vain seuraamaan uteliaisuuttani, tekemään kivoja juttuja kivojen tyyppien kanssa.
Nimittäin paras oppi, minkä olen saanut on se, ettei sillä ole niin suurta merkitystä mitä teet, kunhan teet sitä hyvien tyyppien kanssa. Sillä vaikka itse työ olisi kuinka palkitsevaa tahansa, ei sillä loppupeleissä ole mitään merkitystä, jos se pakottaa sinut viettämään kahdeksan tuntia päivästä esimerkiksi ilkeiden, energiasyöppöjen ihmisen kanssa.
Ja niinpä minä kävelen rennon päättäväisesti sellaisia polkuja, joita en tunne, mutta jotka tuntuu jollain tapaa kutsuvan. Seuraan intuitiotani minne milloinkin ja jaksan uskoa, että kaikki kyllä järjestyy.
Kuukausi sitten löysin itseni pääsykokeista, koska halusin käydä kokeilemassa. Ala kuulosti mielenkiintoiselta ja ajattelin, että kolmen vuoden tauon jälkeen jaksaisin kuluttaa koulun penkkejä. En ollut täysin varma haluanko taas kouluun, mutta päätin miettiä sitä vasta siinä vaiheessa jos pääsen. Ja minä pääsin.
En ole varma onko tämä se mun juttu, mutta ei se haittaa. Jos ei tiedä mihin on menossa, ei ole väliä minkä polun valitsee.
Translation: If you don’t know where you are going, any road will get you there, – Alice in Wonderland