Aamuvirkkujen salaseura

Kävin yhtenä lauantai-aamuna salilla jo ennen kahdeksaa. En kerro tätä paukutellakseni henkseleitäni ja kertoakseni sinulle miten hyvä ihminen olen herätessäni aikaisin lauantaisin (saan nukkua milloin vain niin pitkään kuin haluan). Kerron tämän siksi, että juuri silloin tajusin, miksi ylipäätänsä koskaan kannattaa herätä (aikaisin) ennen muita.

Tuo tunnelma, joka vallitsi hiljaisilla kaduilla tuntui jotenkin maagiselta. Aurinko oli juuri nousemassa (oli talvi), maassa oli ripaus lunta ja ainoat ihmiset, jotka näin olivat yli kuudenkymmenen.

Kävellessäni heidän ohitseen he katsoivat minua hymyillen, vähän virnistäen, aivan kun toivottaen minut minut tervetulleeksi johonkin salaiseen seuraan. Tuntui kuin olisin löytäny piilossa olleen pubin — sellaisen, missä on leppoisa tunnelma, laittoman halpaa kaljaa ja hyvää musiikkia.

Kävin salin jälkeen ostamassa Alepasta aamiaistarpeet ja tulppaaneja, ja aamiaiseni jälkeen tuntui siltä, kuin olisin voittanut lautapelissä kortin, jolla pääsen kaksi nopan heittoa edemmäksi muita pelaajia.

Tuona aamuna päätin, että haluan elämääni lisää noita melkein mystisiä hetkiä, jolloin tunnen olevani rauhallinen, onnellinen ja täysin läsnä.

Translation: Rise and shine. I’ve always held such fondness for that sweet old phrase. As though we are all little Suns. As though we are all someone’s Day.” – Beau Taplin