Kapinahengellä kiirettä vastaan + muutama sana sisustamisesta
Katson seinään nojaavia tauluja ja muutamaa hassussa paikassa olevaa huonekalua ja mietin, että mikä on tällä kertaa erilaista?
Vaikka kuinka suunittelisin ja pähkäilisin mihin sijoitan ne, ei se auta. Tiedän, että huonekalut ja taulut kertovat kyllä ajan myötä mihin haluavat asettua. Ja tällä kertaa se ei enää ahdista, toisin kuin ennen. Se ottaa aikansa, ennen kuin uusi koti muotoutuu… kodiksi.
Olemme asuneet täällä kuukauden – ja se on lyhyt aika. Haluan oppia tuntemaan tämän talon, ennen kun hakkaan iskuporakoneella reikiä seiniin. Siksi vein seinään kiinnitettävät pikkuhyllyt varastoon odottamaan ja jätin taulut lattialle – ruuvataan ne sitten paikolleen, kun sopiva seinä löytyy.
Ymmärrän, että vaatii jonkinlaista taitoa elää keskeneräisyyden keskellä – taitoa päästää irti ja jäädä odottamaan. Millään ei ole mikään kiire.
Jotakuta voisi ärsyttää moinen keskeneräisyys ja halu antaa ajan hoitaa. Tuntuu, että tällainen ajattelutapa vaatii melkein kapinahenkeä. Etenkin kun meitä jatkuvasti ohjeistetaan olemaan entistä tehokkaampia ja nopeampia. Someday is not a day of a week, sanoi Denise Brenman-Nelson. Tehokkuudelle on aikansa ja paikkansa, mutta mielestäni se ei voi olla kovinkaan pitkälle kantava tapa tehdä ylipäätänsä yhtään mitään.
Opettelemme olemaan jatkuvasti yhä tehokkaampia, mutta miksi? Entä jos saamme saman verran aikaiseksi, kun tekisimme sen kaiken rauhallisesti, jopa verkkaisesti. Mitä jos meidän ei tarvitsisi esittää kiireistä näyttääksemme tärkeältä?
Hain joskus apua jatkuvaan niska-hartiajumiin Shindo-hoitajalta. Hän sanoi, että meidän pitäisi huokailla useammin – vaikkei se olekaan yleisesti hyväksyttyä – ainakaan työelämässä. Ja niin se on, että ei huokaileva, tuolissaan taaksepäin nojaileva tyyppi anna itsestään tehokasta kuvaa. Ei vaikka saisi saman verran aikaiseksi, kun reippain askelin hikikarpalot otsallaan pinkova kollegansa.
Miksi kiireestä on tullut tärkeyden ja tehokkuuden mittari?
Eikö kiire tarkoita oikeastaan sitä, että on jo myöhässä?
Eivätkä yksittäiset työtekijät oikeastaan voi tätä mallia alkaa muuttamaan – ainakaan jos haluavat pitää työpaikkansa. Toki yhä usemmat ”modernit” työpaikat ymmärtävät, että hyvin työssään jaksava tyyppi on yritykselle arvokkaampi, kun loppuunpalamisen kynnyksellä keikkuva. Valitettavan moni ei tätä ymmärrä ja jos ymmärtää, niin silti liian monella se jää kaunolauseiksi kehityskeskusteluihin.
Vaikka itse olen sen verran onnekkaassa asemassa, että nykyinen työpaikka ei vaadi pää kolmantena jalkana juoksemista, tiedostan sen, että seuraava työpaikkani saattaa olla sellainen.
Ja siksi harjoittelen kapinahenkeä kotona.
Kun on tarpeeksi hakannut päätään seinään ja saanut julmaltakin tuntuvia muistutuksia siitä, että elämä on aina vain tässä ja nyt – tajuaa todella, että elämä ei ole mitään muuta kun keskeneräisyyttä, väliaikaista.
Ja siksi ei ole kiire enää minnekään.
Kaikki valmistuu kyllä aikanaan. Mitä se “valmis” sitten tarkoittaakaan.
Translation: I’ve learned to stop rushing things that need time to grow.
