Kun olin viisitoistavuotias, en todellakaan tiennyt miksi haluan isona. Ja siinä iässä olisi pitänyt alkaa vähän tietämään.

Opo listasi ammatteja, joihin en allergioideni (siitepöly- ja eläinhilse sekä tietyt ruoka-aineet) vuoksi sopisi. Leipuriksi tai puutarhuriksi ei ainakaan, toimistotyökään tuskin sopii – toimistoissahan käsitellään paljon papereita, ja ne pöllyävät. (Heh, eipä arvattu vuonna 2004 paperittomien toimistojen tulevan).

Okei, sen verran tiesin, että sisustussuunnittelu voisi olla se mun juttu. Huoneessani vaihtui tiuhaan järjestys, tuijotin telkkarista Innon Markoa ja käytin vähäiset viikkorahat sisustuslehtiin. Tiesin, ettei todistusteni keskiarvo riittäisi yliopistoon asti tai muiden hakijoiden ohi ammattikorkeakoulun muotoilun koulutusohjelmaan. Olisi pitänyt olla parempi kaikessa, joten keskityin realistisempiin asioihin.

Vajaa kymmenen vuotta myöhemmin etsin tradenomiopintoihini kuuluvaa harjoittelupaikkaa. Haihattelin edelleen sisustussuunnittelun pariin, joten kysyin harjoittelupaikkaa paikalliselta sisustussuunnittelijalta.

Sisukkaan oloinen yksityisyrittäjä kuunteli kärsivällisesti kauniisti sisustetussa toimistossaan, kun kerroin melkein haudatuista haaveistani. Sitten hän kertoi minulle työstään. Iloista ja murheista, raha-asioista ja oikeastaan aivan kaikesta. Jutellessa vierähti tunti, jos toinenkin. Tajusin, ettei kaksikymppisessä minussa ollut sitä yrittäjyyden paloa mitä tuo ammatti olisi vaatinut. Hyvillä mielin etsin harjoittelupaikan muualta.

Aina, kun kävelen kyseisen toimiston ohi ajattelen, että hyvä, että tuli tuokin kivi silloin käännettyä.

Ja sehän siinä juuri onkin. Mistä ihmeestä voi tietää mitä työ oikeasti on, ennen kuin sitä tekee? Mistä voi 15-vuotiaana (tai 25-vuotiaana) tietää miksi isona haluaa, jos ei ole selkeää kutsumusta kohti jotain? Ei kai mistään. Voi vain mennä niitä asioita kohti, jotka jollain tapaa kutkuttavat.

Yläasteella muutama luokkalaiseni halusi tet-viikoksi vanhainkotiin, sillä ”siellä on varmasti ihanaa, kun saa vain jutella vanhusten kanssa mukavia”. Totuus iski julmasti päin kasvoja, ja he hylkäsivät heti haaveensa vanhustenhoitajina.

Filosofi Lauri Järvilehto sanoi sen fiksusti: Jos et tiedä mitä haluat, sinun pitää tehdä kaikkea.

Olen ollut töissä mm. ravintolassa, päiväkodissa, putsaamassa puistoja sekä myymässä vaatteita ja sisustustuotteita. Olen tehnyt markkinointisuunnitelmia, lähettänyt laskuja ja esitellyt asiakkaille keskeneräisiä ohjelmistoja. Steve Jobskin myi aluksi tyhjää pahvilaatikkoa, sanoi silloinen esimieheni.

Urapolkuni ei ole suora ja johdonmukainen, eikä se enää haittaa minua, sillä onhan monipuolisuus myös aikamoinen rikkaus. Ja se, että tekee jotain, on aina paljon parempi, kuin se ettei tee yhtään mitään.

On lohduttavaa ajatella kuinka paljon työelämä ja maailma on muuttunut sitten vuoden 2004. On hyväksytympää tehdä vähän kaikenlaista, ja kokeilla kuinka kauas siivet kantavat. Toteuttaa intohimoisesti unelmiaan ja sitten siirtyä kohti seuraavaa.

On ok muuttaa mieltään, eikä minkään tarvitse olla kiveen hakattua, jos niin ei tahdo. Sillä siinä, missä minä muutun koko ajan, muuttuu myös maailma. Ja kun maailma jatkaa muuttumistaan, lupaan pysyä muutoksessa mukana.