On sunnuntai ja talvilomani viimeinen päivä.

Tapanani on ollut yrittää lomalla hoitaa ne asiat, joita ei muulloin ehdi tehdä. Pestä verhot, konmarittaa komerot ja kierrättää turhat tavarat.

Kuitenkin käytännössä osa lomastani on mennyt huonon omantunnon potemiseen, ei rästihommien rustaamiseen. Jotenkin sitä ei lomalla olekaan saanut samalla tavalla aikaiseksi, kuin arjessa.

Älä huoli, olen silti aina lomistani nauttinut. Jossain ohimolla on kuitenkin sykkinyt syyllisyys tekemistä odottavista tehtävista. Ne muistuvat mieleeni viimeistään silloin, kun hauskanpitoon tulee tauko ja heittäydyn sohvalle.

Biologinen kelloni kääntyy kohta osoittamaan kolmeakymmentä, ja ehkä sen ansiosta olen oppinut suhtautumaan lempeämmin itseeni, sillä tämä loma oli erilainen.

Loman alkaessa tiedostin, että tapani mukaan olin kasaamassa itselleni tekemistä. Ymmärsin, että itse hommien haaliminen ei ole ongelma, vaan se miten niihin suhtaudun. Ja miten suhtaudun itseeni. Tajusin etten kuitenkaan (tapani mukaisesti) tule tekemään kaikkia rästihommia. Ja se, jos mikä oli helpottavaa havaita.

Olen oppinut karsimaan ja keskittymään olennaiseen. Nukun pitkään, jos nukuttaa. Pyykkään, jos huvittaa. On taito olla tekemättä mitään. Ja sehän se loman tarkoitus oikeastaan on.

On aivan erilaista ja ihanaa palata arkeen. Eikä edes haittaa, että verhot ovat vieläkin likaiset. Ehtiihän tässä.