Reality check
Aika entinen ei enää palaa, ikinä. Tarkoitan tällä huoletonta aikaa ennen koronaa. Se on sama kuin haikailisi kauan sitten kadotetun nuoruutensa perään vielä 90-vuotiaana, suostumatta hyväksymään sitä, että samalla meni se muukin elämä siinä välissä. En tiedä, miksi tämä märkä rätti iski kasvoille juuri tällä viikolla, juuri nyt, tänään, ja niin läiskähtäen. Yhtä hyvin tämän harvinaisen selvän tosiasian olisi voinut myöntää itselleen puoli vuotta sitten, tai vuosi, tai puolitoista. Ei ehkä aiemmin, sentään. Ensimmäiset puoli vuotta menivät hämmästellessä, että koskeeko tämä ikävyys todella myös meitä, varakkaita länsimaisia ihmisiä, jotka ovat tähän asti ratkoneet kaikki ongelmansa rahalla.
No mitä sitten? Mikä tässä havainnossa nyt on niin ihmeellistä, mikä ei olisi ollut tiedossa jo pidempään?
Mutta jotenkin sitä vain on alitajuisesti ajattelut koko ajan, tunteen tasolla, että jossain vaiheessa aika entinen palaa. Mitä se siis ei tule tekemään. Koronapandemia itsessään kestää vielä vuosia. Puolella maailman väestöstä ei ole minkäänlaisia rokotuksia, ei edes riskiryhmille, kun taas meillä Suomessa osalla väestöstä on varaa parkua, miten he eivät kyllä näihin rokotustalkoisiin osallistu, koska tärkeintä on minä itse ja muista viis. Niinpä se tauti pyöriskelee muunnoksineen maanosasta toiseen kuin väärä raha.
Jotenkin sitä vain on siirtynyt jonkunlaiseen sitku-elämään, mitä on nyt sitten vietetty kohta kaksi vuotta. Että sitten kun kaikki taas normalisoituu, sitten kun koronaa ei ole, sitten kun ei tarvitse varoa ja stressata joka ikinen päivä. Miettiä, mihin voi mennä, mihin uskaltaa vielä ostaa lipun ennen kuin sekin riemu perutaan, tai ei muuten vaan halua ottaa riskiä.
Kun Reality check on se, että näin ei tule käymään.
Siinäkin vaiheessa, kun tauti on laantunut tavallisen flunssan tasolle, niin maailma ympärillä on muuttunut peruuttamattomasti. Vuosi 2019 ei palaa enää ikinä. Emme ikinä pääse jatkamaan siitä, mihin silloin jäätiin. Se on vähän niinkuin hurjassa nuoruudessa, kun oli vuoden varusmiehenä. Itselle tapahtui ihan hurjasti asioita, ja niinpä sitä luuli, ettei muille tapahtunut samalla mitään. Että vuoden päästä palaisin siihen, mistä lähdin. Mutta eihän se niin mene. Kaikenlaista tapahtui myös silloin, kun en ollut paikalla. Ilman minua! Asiat ja ihmiset menivät eteenpäin, taaksepäin, tai kuka mihinkin suuntaan.
Ja niinhän se nytkin on. Ilmastonmuutos ja monet muut ongelmat, haasteet ja hyvätkin asiat eivät ole samanlaisia kuin vuonna 2019. Maailma olisi muuttunut ilman koronaakin, tosin ei ehkä niin vauhdilla ja niin paljon.
Johtopäätös tästä kaikesta lienee se, että kannattaisi vihdoinkin s-o-p-e-u-t-u-a tilanteeseen ja elää sen ehdoilla. Vähän niin kuin minkä tahansa ison elämänmuutoksen edessä. Kaksi vuotta sitten oli sellaista, ja nyt tällaista. Ja tulee olemaan. Pitkään.