Eroja, syöpiä ja yksi kuolema
Kirjoitteluni näyttää painottuvan viikonloppuihin. Tarkemmin sanottuna, lauantai aamuun. Viikolla on aivan mahdotonta edes kuvitella saavansa jotain tällaista aikaan. Töissä on ollut taas kiirettä ja työpäivät ovat venyneet. Järki on mennyt useaankin otteeseen. Välillä tekisi mieli vähän pelata syöpäkorttia, ainakin niin, että sanoisi työkavereille, että ihan oikeasti, jos isoin ongelma on hitaasti päivittyvä nettisivu niin et voi olla mitään muuta kuin onnellinen.
Peijaksessa on taas sekoiltu jotain. Väärää tai epäselvää informaatiota on jaeltu ja iskä ja äiti ovat joutuneet käymään siellä muutamaan otteeseen. Voidaanko luustopiikkiä antaa? Ahaa, ei voida, kun ei ole otettu verikokeita. Mutta viikko sitten sanottiin, että verikokeet voidaan ottaa ennen lääkärin vastaanottoa? Mennäänkö nyt verikokeisiin kuitenkin? Miten sitten se influenssapiikki? Voiko antaa vai eikö voi antaa ja voiko antaa kaikki yhdellä kerralla vai pitääkö käydä terveyskeskuksessa? Yksi sanoo, että kaiken voi antaa kerralla ja toinen sanoo, että ei voi. Keuhkokuviin nyt kuitenkin päästiin, toivottavasti kuvat uivat lääkärille asti. Peijas on kuin iso, kansainvälinen konserni. Prosessit eivät ole kunnossa ja tieto ei kulje.
Omaisena ja potilaana sitä vaan toivoisi, että käytännön asiat sujuisivat mahdollisimman sutjakkaasti, kun kaiken energian haluaisi vain keskittää paranemiseen. Jota teknillisesti ottaen ei ole edes olemassa, mutta miksipä muuksi sitä voisi kutsua, jos olo kohenee? Eihän sitä parane, mutta sitä… Voimistuu? Eri tavalla kylläkin kuin naistenlehdissä.
En ole käynyt iskän ja äidin luona viikkoon, se vähän harmittaa. Työt ovat imeneet kaiken energian. En ole nähnyt ystäviänikään, ei sillä, että kukaan olisi tapaamista ehdottanutkaan. Kaikilla on varmaan kiire ja paljon kaikkea muuta. En usko, että tässä on kyse siitä, että syöpäläisen tytttärelle haluttaisiin antaa ”tilaa”. Luin jostain, että se tilan antaminen tällaisessa tilanteessa on perseestä ja niinhän se onkin. Ei minua liiemmin huvita olla yksin näiden ajatusteni kanssa, mutta en tiedä jaksaisinko tavatakaan ketään. Tällaista se on toki ollut ennen diagnoosiakin, viihdyn yksin ja töiden jälkeen olen niin loppu, että jaksan mennä sohvalle mutustamaan viinirypäleitä enkä paljon muuta.
Otsikkoon viitaten, kesällä erosimme molemmat suhteistamme ystäväni kanssa. Minä ensin, ja hän perässä. Tilanteet olivat aivan eri, mutta klassinen sinkkukesä oli suurissa suunnitelmissamme. Sekoilu typistyi asuntoni remontointiin. Ja kait huonoon kesäänkin ilmojen puolesta. En tiedä oliko kesä muutenkin huono, ehkäpä. Eron käsittely oli kuitenkin kesken. Miesten huomio kiinnosti, mutta samaan aikaan kaikki miehet olivat kuitenkin aivan_vitun_urpoja.
Kesä meni nopeasti niin kuin se menee aina. Oli loma, töihin paluu ja iskän alati huononeva vointi. Sitten tuli diagnoosi ja samalla viikolla, kun iskä kotiutui Peijaksesta, ystäväni setä kärrättiin Meilahteen – munuaissyöpä. Ystäväni setä ja iskä ovat saman ikäisiä, molemmat 66-vuotta. Olin nähnyt ystäväni sedän viimeksi viikkoa aiemmin, hän oli ollut elämänsä kunnossa ja täysin normaali. Timanttinen huumorintaju ja pilke silmäkulmassa.
Eilen sain kuulla, että hän oli kuollut edellisyönä.
Diagnoosin, sairaalassa olon ja hoidot, niihin voin samaistua, tiedän miltä se tuntuu. Mutta kuolema, siitä en voi sanoa mitään. Voin vain kuvitella miltä hänen omaisistaan tuntuu. Kaikki kävi niin nopeasti ja tässähän voi todeta klassisesti, että parempi nopeasti kuin pitkän kärsimyksen kautta. Mutta ei se muuta sitä faktaa, että yksi tärkeimmistä ihmisistä on poissa. Ikuisesti.
Kun iskän aika tulee, miten minä pystyn päästämään irti? Miten voin sanoa, että mene nyt jo, vaikka kivut olisivat kuinka kovat?
Tämä on tällaista tämä minun elämäni nyt, että teen paljon töitä viikolla, joskus viikonloppuisinkin, ja aina lauantaiaamusin kirjoitan ja itken. Mietin iskää ja kuolemaa ja muina aikoina vaan sitten totean, että hoitoja jatketaan ja iskän olo on melko hyvä. Syöpä on siinä minun vierellä, mutta ei siinä hetkessä. Töissä ja vapaalla pystyn olemaan normaali, hauska, rento oma itseni. Sitten tulee lauantai ja tajuan, että tämä syöpä on minun todellisuuteni, paluuta vanhaan ei ole. Iskää ei jossain vaiheessa lähitulevaisuudessa enää ole ja minä saan opetella poraamaan itse reiät seiniin hyllyjä varten ja tehdä muutot jonkun muun kanssa. Hyväksy, hyväksy, hyväksy, nauti jäljellä olevasta ajasta. Perkeleen vaikeaa, tällä hetkellä mahdotonta.
Minun itseni kannalta, jottei menisi aivan ranteet auki touhuksi, totean tähän loppuun, että lähden pitkästä aikaa ulos yhden kaverini kanssa. Pidämme hauskaa ja juomme toivottavasti kohtuudella, mutta luultavasti kuitenkin liikaa. Laitan sellaisen sinisen mekon, se on aivan uusi, meikkaan vahvasti niin kuin aina ulos lähtiessäni ja hiuksille nyt ei voi juurikaan mitään tehdä, sillä ilma on kostea ja sateinen.
Kyllä me kaikki selvitään niistä asioista, jotka meidät yrittää musertaa. Tavalla tai toisella selvitään. Eikä ikinä tule olemaan pelkästään helppoa. Vaikeista asioista opitaan. Kannatellaan toisiamme. Tämä on vain elämää.