Sytostaatit

Lauantai on perinteisesti ollut kirjoituspäivä. Viime lauantaina en kuitenkaan kirjoittanut. En ehtinyt.

Iskällä aloitettiin sytostaattitiputus viime viikon tiistaina. Tiputus kesti yhteensä vähemmän aikaa kuin oli suunniteltu, iskä ja äiti olivat ulkona Peijaksesta viidessä tunnissa. Itse tiputus meni hyvin eikä ilmennyt pahoinvointia. Keskiviikkona nousi kuitenkin kuume. Äiti soitti hoitajalle. Hoitaja vähän pyöritteli päätään ”ei tällä nyt oikein mitään voi”-tyyppisesti ja käski ottamaan Panadolia, jotta kuume saadaan laskemaan. 

Ystäväni, joka on käynyt rintasyövässään sytostaattihoidot läpi, oli tyrmistynyt. Hänelle oli nimenomaan sanottu, että pitää lähteä samantien sairaalaan mikäli kuume nousee. Mietin että onko tämä nyt yksityisen ja kunnallisen puolen ero. 

Kuumetta oli pitkin viikkoa. Äiti oli hermostunut. Lääkäri määräsi antibiootit, mutta kuume ei taittunut. Perjantaina soiteltiin. Äiti kysyi, että lähdenkö sitten yöllä viemään päivystykseen, jos on tarve. Sanoin, että tottakai. Menin nukkumaan, mutta unohdin pitää kännykässä äänet päällä. Aamulla heräsin ja muistin ensimmäiseksi äänettömän kännykkäni. Ei saapuneita puheluita, ehkä kuume nyt sitten laski kuitenkin.

Sitten tuli viesti, äiti haluaa päivystykseen, mutta kiire ei ollut. Söin aamiaisen ja lähdin. Laitoin ystävälleni viestin: ”Taidan olla jo aika turtunut tähän.” Ei itkettänyt. Aurinko taisi paistaa vai satoikohan vettä? En muista. 

Iskä laittoi vähän vastaan lähdön suhteen. Minäkin aloin jo vähän hermostumaan. Teki mieli sanoa, että kuule, ei tämä syövän hoitaminen ole nyt tässä kohtaa mikään mielipidekysymys. Annoin puoli tuntia aikaa ja sitten lähdettiin. 

Iskä otettiin osastolle. Hoitaja sanoi, että keho on ottanut sytostaatit hyvin vastaan, se oli ihan hyvä uutinen. Mutta sitten on se kuume. Me lähdimme äidin kanssa syömään ja iskä meni keuhkokuvaan, jolla suljettiin keuhkoputkentulehdus pois. Iskä ja äiti jäivät vielä hetkeksi Peijakseen, minä lähdin kotiin valmistautumaan kaverin tupareihin. Iskällä ei ollut keuhkoputkentulehdusta.

Tällä viikolla oli tarkoitus jatkaa sytostaatteja, mutta kuumeen takia niitä ei jatkettu. Ensi viikolla olisi uusi yritys. Kuumetta on edelleen vähän, mutta se laskee heti Panadoleilla. Äiti on huolissaan, mutta Peijaksessa seurataan tulehdusarvoja, jotka olivat eilen 70. 

Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun kirjoitan itkemättä. Ja huomaan, että kirjoittaminen on nyt vaikeampaa. Sanat eivät tule ulos. Ei ole oikein mitään raportoitavaa. Ei ahdista, tai ahdistaa, mutta ei niin kuin kaksi kuukautta sitten. Diagnoosista on tosiaan huomenna päivälleen tasan kaksi kuukautta. 

Äidin vointi huolestuttaa eniten tällä hetkellä. Ehdotin, että josko äiti menisi juttelemaan jonkun ammattilaisen kanssa, se voisi auttaa. Äidin on kuulemma vaikea päästää irti. Ja kyllähän minä sen ymmärrän, niin meillä kaikilla on. Mutta onhan se tietysti erilaista, kun on elänyt saman ihmisen kanssa koko elämänsä.

Ai niin, tämä blogin nimi. Se tuli siitä, kun tiistaina iskä oli saanut diagnoosin tiistaina ja sitten keskiviikkoaamuna olin viemässä äitiä terveyskeskukseen sydämen rytmihäiriön takia, joka paljastuikin terveyskeskuksessa pelkäksi paniikkihäiriöksi. Puin kenkiä eteisessä ja päässäni soi Paula Vesalan Muitaki ihmisii. Kaikki oli vaan jotenkin niin absurdia. Päässäni jyskytti epäuskoisuus iskän tilasta, ei voi vittu olla todellista-fiilikset äidistä ja Paula Vesala. Koko automatkan terveyskeskukseen kertailin kertsiä päässäni ja mietin, että meneekö äiti nyt. Ei mennyt. Ja Muitaki Ihmisii on edelleen hyvä biisi.