Lupa olla onnellinen
Toisen päivän darra, tavallaan. Menin eilen nukkumaan 21.30 ja heräsin 5.30. Tapahtuma vaikutti unirytmiltä, joten päätin nousta ylös. Tunnistelin kehoani – erikoisia kohtia särki. Entäpä mieleni? Tyhjää täynnä, sellainen tasaisen mitäänsanomaton. Nousin ylös ja keitin viisi kuppia kahvia. Luin Hesaria. Oli juttu, jossa äiti opetti lapsiaan säästämään. Minäkin olen oppinut, eksäni opetti. Tärkeä taito.
Fiilis alkoi kohota. Kastelin kukkia ja söin perinteisen kaurapuuroni mehukeitolla ja raejuustolla. Keitin puuron kerran yli. Vaikea taito se keittämisen taito, näin käy joka kerta. Olen ollut jokseenkin tukkoinen jo muutaman viikon. En ole viitsinyt treenata, sillä oikeasti kipeänä en voi käydä katsomassa iskää. Tänään päätin kuitenkin mennä salille, josta on muodostunut jonkunlainen intohimo minulle. Intohimo, joka pitää hengissä.
Reeni on tietynlainen mielen pyhiinvaellus sinne missä on autuaitten maa. On vain kasa painoja ja minun kehoni. Onnistumista mitataan yksinkertaisella tavalla – joko jaksan nostaa tai sitten en. Ja vaikka epäonnistuisin, endorfiinit valtaisivat kehoni. Eikä epäonnistuminen ole vakavaa. Joskus sitä jaksaa nostaa enemmän, joskus vähän vähemmän.
Nosto tai työntö, viimeisillä voimanrippeillä. Lyhistyminen. Syke satatuhatta. Sitten äkkiä ylös. Muutama askel sinne tänne, kädet lanteilla. Valehtelisin, jos väittäisin etten katsele vartaloani peilistä sarjojen välissä. Ja sitten taas syvä henkäys ja tangosta kiinni. Sarja loppuun, hengityksen salpaantuminen. Käsin kosketeltava voima, vain minä ja kehoni, väsyneet lihakset, mutta maailman kirkkain mieli. Maailman kirkkaimmat ajatukset. Minä olen onnelllinen, hyvä ja riittävä.
Pukuhuoneessa mietin onko tämä nyt OK. Iskän lähtölaskenta on alkanut ja äiti on ihan masentunut. Saanko minä nauttia olostani, olla onnellinen? Saan. Ja minun täytyy olla. Nämä hetket, kun maailma ei paina mitään, ovat elintärkeitä. Tänään olen onnellinen, tässä hetkessä. Suhtaudun kohtaloon lempeästi. Suhtaudun elämään lempeästi. En ole katkera. Se tulkoot, mitä on tullakseen. On vain minä ja tämä käsittämätön endorfiiniryöppy, jonka liikunta on saanut aikaiseksi.
Teen ruokaa, käyn suihkussa. Kuuntelen musiikkia. Minun sunnuntai. Minun hyvät tunteet, rakkaus kaikkia ja kaikkea kohtaan. Tänään, kuoleman hyväksyminen. Ja muutama kyynel, sitten hymy tätä kirjoittaessa. Meidän kaikkien vuoro tulee joskus. Mutta siihen asti, siihen asti, ollaan vaan onnellisia ja kiitollisia tästä ajasta, jonka saamme maan kamaralla viettää.