5 kuukautta diagnoosista

En ole kirjoittanut miltei kahteen viikkoon. Nyt kirjoitan.

On aamu, heräsin kuudelta kellon soittoon. Nukahdin joskus kello yhdeksän jälkeen, olin ottanut kaksi Opamoxia vaikka kerrallaan saisi vissiin ottaa ”vain” yhden. Edellisen yön odotin soittoa Korsosta, viime yönä en. Lääkkeillä oli osuutta asiaan, nukuin sikeästi koko sen yhdeksän tuntia.

Iskän kunto heikkeni sunnuntaina. Äidillä oli vähän kipeä olo ja eikä sen vuoksi viitsinyt mennä katsomaan iskää. Minä menin sitten illalla. Iskä ei ollut syönyt oikein mitään koko päivänä. Hengitys korisi. Yritin syöttää viiliä, mutta sain vain yhden teelusikallisen syötettyä. Luulin, että syöttäjässä on vika, että eihän oma pieni tytär voi isäänsä syöttää, mutta oikeasti haluttomuus syödä johtui limasta, jota oli alkanut kertyä kurkkuun.

Iskä jutteli vähän jotain, näki morfiinista johtuvia näkyjä, usva ja sumu huoneen nurkassa olivat vaihtuneet lipastoon, jossa oli kolme laatikkoa. ”Se naisten kello on tuolla joissain noista laatikoista, voitko etsiä sen?” Iskä pyysi. Kerroin ettei mitään lipastoa ole. ”Älä Tia viitsi” sain vastaukseksi. Onneksi iskä sitten ymmärsi lopuksi, että se oli vain morfiini, joka tämän aiheutti.

Kun aloin tekemään lähtöä, juttelin hoitaja. Hoitaja kertoi että limaa on nyt alkanut kertyä. Kysyin, että miten tästä eteenpäin. Hän ei osannut sanoa, mutta vaikutti siltä, että pian tämä on ohitse.

Maanantaina äiti meni katsomaan iskää. Lääkäri oli paikalla ja kertoi miten asiat ovat: ravinneliuosta ei voinut oikein enää antaa ja nyt keskityttäisiin vain kivun hoitoon. Kipuja ei tainnut olla. Äiti yritti syöttää iskää, mutta turhaan. Pastorikin kävi. Kaikki olivat kuulemma olleet melko herkässä tilassa. Pastori totesi, että kuunneltuaan äidin juttuja, hän oli sitä mieltä, että iskän ja äidin elämä yhdessä on tuntunut olleen hyvä. Äidille tuli siitä hyvä mieli. Niinhän se olikin ollut.

Juttelin äidin kanssa muutamaan otteeseen päivän aikana. Kello 16.00 istuin toimistomme päätytilassa, sohvalla, katselin ulos ja mietin, että nyt saa tämä riittää ja lähdin Korsoon. Ilma oli kaunis niin kuin se on ollut nyt joka päivä. Aurinko paistoi.

Kävin matkalla passikuvassa. Passini on menossa vanhaksi maaliskuussa ja ajattelin, että nyt lienee viimeinen hetki hoitaa asia kuntoon, että viikon päästä minusta ei taida olla kuvaan menijäksi. Passikuvassahan saa nykyään hymyillä ihan millin verran, mutta minun kuvani oli niin surullinen. En ole koskaan nähnyt itseäni sen näköisenä. ”Otetaanko uusi?” kuvaaja kysyi tulkittuaan ilmettäni, sekä kuvasta että siinä hetkessä kasvoiltani. ”Joo, otetaan vaan.” Seuraavasta kuvasta tuli vähän vähemmän surullisen näköinen ja sen kelpuutin.

Passini muistuttaa minua seuraavat viisi vuotta iskästä, sillä sinä samaisena päivänä oli kulunut tasan viisi kuukautta diagnoosista.

Iskä yritti vähän reagoida tulooni, mutta voimat olivat jo melko vähissä. Äiti oli saanut päivän aikana juotettua iskälle puoli kuppia mehukeittoa. Jo ennestään laiha mies oli ja on nyt kirjaimellisesti pelkkää luuta ja nahkaa. Omahoitaja kävi paikan päällä ja hän on kyllä kaikkinensa ihana ja rauhoittava ihminen. Olimme tovin ja lähdimme sitten äidin kanssa yhdessä. Iskä jaksoi vielä moikata meitä.

Kotimatkalla juttelimme äidin kanssa, että kumpikaan meistä ei enää jaksa tätä, mutta siltikään emme halua, että iskä kuolee. Irtipäästäminen tuntuu niin vaikealta vaikka elämä on mitä on.

Sain seuraa illaksi ja mietin kuinka poikaystäväni oli siinä hetkessä minulle kuin ilma, jota hengitän ja miten en olisi millään voinut selvitä ilman. En millään. Jo pelkkä hänen läsnäolonsa sai minut tuntemaan oloni turvalliseksi ja sellaiseksi, että kyllä minä tästä sitten selviän.

Yö meni surkeasti soittoa odotellen, onneksi toinen meistä sentään nukkui vaikka minä pyörin kuin väkkärä. Aamulla oli sata astetta pakkasta, mutta auto käynnistyi hyvin.

Äiti meni jo ajoissa iskän luo, ja soitteli pitkin päivää. Tilanne oli juuri niin huono kuin tiesimme sen olevan. Nestettä oli saatu juotettua ehkä 1/4 mukin verran ja sekin vähä oli saanut yskittämään. Lääkäri ehdotti, että äiti voisi jäädä yöksi. Äitiä kauhistutti ajatus, koska äiti ei halunnut nähdä, kun iskä kuolee. Tukehtumisvaaraa ei kuitenkaan ollut ja lääkäri epäili, että iskä kuolee nukkuessaan. Äiti jäi miettimään eikä siltikään olisi halunnut jäädä ja minä jaksoin tehdä töitä loppupäivän. Lähdin töistä neljältä.

En muista juurikaan mitään ajomatkasta, paitsi sitten siitä tiestä, jolle käännytään Tuuskilta, sen minä muistan. Siinä saa ajaa kuuttakymppiä ja sitten on ne liikennevalot, joiden varrella on jonkinlainen varastorykelmä ja kait joku rautakaupan tyyppinenkin, ja sitten on taas metsää ja yhdessä kohtaa tiessä ne syvät montut sillä tavalla, että siinä saa väistää ensin oikealle ja sitten vasemmalle. Ajan aina keskustan kautta vaikka Kulomäen risteyksestäkin pääsisi. Korson keskustaa ei ole suunniteltu sellaiselle läpiajoliikenteelle, mutta sellaisia kait kaikki vähän vanhemmat keskustat ovat.

Iskä reagoi melko voimakkaasti tulooni. Nosti kädet ilmaan, sen verran kuin jaksaa ja yritti sanoa jotain, mutta puheesta ei saa enää selvää. Äiti rauhoitteli iskää ja pian iskä vaipuikin siihen unenomaiseen tilaan, jossa viime päivät on ollut. Hengitys oli melko rauhallista. Iskä oli saanut sellaisen jonkun piikin, jonka pitäisi vähän auttaa siinä, että limaa ei kertyisi ihan niin paljoa.

Istuttiin äidin kanssa siinä ja katseltiin iskää ja puhuttiin ne samat asiat, jotka aina puhutaan. Sitten äiti söi vähän iltapalaa, arveli että mitä yöstä tulee ja kauhisteli sitä jo etukäteen, mutta oli kuitenkin päättänyt jäädä, koska iskä oli puristanut äidin kättä ja nyökytellyt, että jää yöksi.

Minä lähdin, mutta en yrittänyt sen enempää herätellä iskää, että iskä ei hermostuisi liikaa. Veljeni kävi vielä illalla, mutta iskä ei oikein reagoinut enää mitenkään.

Kuuntelen autossa aina Spotifyta, tällä kertaa omaa kokoamaani Suomi-listaa. Äsken töihin ajaessani olin välillä rauhallinen, välillä itketti ja hassusti kaikki rakkauslaulut kertoivatkin tänä aamuna iskästä.

”Kuka voisi kellot seisauttaa”

”Kun aika on”

”Älä mee”

”Myrskyn jälkeen on poutasää, vihdoin oon sen saanut ymmärtää, nyt sen nään, ei voi yksikään päättää päivistään, ne määrätään.”