Kaksi viikkoa ja kaksi päivää kuolemasta sekä yhdet hautajaiset

Tänään on lauantaiaamu, tyypillinen ajankohta kirjoittamiselle. Paitsi että nyt ei enää kirjoiteta syövästä ja sairastamisesta, nyt voidaan vain kirjoittaa muistoista ja ehkä vähän kuolemastakin.

Olin viikon pois töistä, kun iskä kuoli. Työnantajani on onneksi joustava. Laittoivat kukkiakin, jotka olivat erityisen kauniita.

Palasin töihin jo viime viikon perjantaita vaikka aluksi suunnittelin olevani koko viikon pois. Tuntui jotenkin ihan hyvältä jo palata töihin ja halusin käydä tapahtuneen läpi jo perjantaina, jotta pääsin keskittymään töihin sitten heti maanantaina.

Työt veivät ajatukset tehokkaasti pois itse tapahtuneesta, mutta kotimatkalla sitten ajellessani saatoin olla hetkittäin iloinen kunnes iskä tuli jostain mieleen ja alkoi itkettämään. Onneksi auto pysyy ihan hyvin hanskassa vaikka vähän itkettääkin.

Mietin omia tuntemuksiani,  koska en ole kertaakaan ollut ranteet aivan totaalisen auki – tämä matka päättyi siihen, johon oli tarkoituskin, kuolemaan. Tulin siihen lopputulokseen, että kirjoittaminen on auttanut ja että olen prosessoinut asiaa melko hyvin tämän viiden kuukauden aikana. En kertaakaan odottanut ihmeparantumista. Tiesin että menetän isäni, todennäköisesti nopeammin kuin hitaammin. Iskän sairastelu päättyi kuolemaan – niin kuin meidän kaikkien elämä.

Ja jos vielä romahdan niin sitten romahdan. Tavalla tai toisella ranteet saa kyllä kursittua umpeen. 

Puhuimme äidin kanssa heti iskän kuoleman jälkeen, että tätä ei voi oikein ymmärtää. Elimme sellaisessa usvassa kunnes saman viikon sunnuntaina kävimme veljelläni syömässä. Veljeni poika, 2,5-vuotias tyyppi, sekoili olohuoneessa niin kuin lapset aina sekoilevat ,ja hoki pappaa. Silloin minulla tuli ensimmäisen kerran sellainen fiilis, että iskä ei ole sairaalassa tai ”jossain” vaan iskä on kuollut ja iskä ei enää ikinä voi olla meidän kanssa.

Ainakaan fyysisesti, tietysti iskä on aina meidän sydämmissä, ihan joka hetkessä.

Hautajaiset olivat eilen ja ne tietyllä tavalla päättivät tällaisen välivaiheen. Kahden perhetutun kohtaaminen kappelissa laittoi itkettämään ja koko siunauksen alku olikin pelkkää itkua. Äiti ei itkenyt ensin, mutta aloitti itkemisen kyllä sitten minun kyyneleet nähtyään. Mutta sitten itku laantui ja siunaus oli ohi ja kahvittelu meni hyvin. Veljeni oli tehnyt ruoat, jotka kelpasivat niin hyvin, että ylimääräistä ei jäänyt paljoakaan.

Hautajaisjärjestelyistä voisi sanoa vielä sen verran, että ihmisen kuolema on aika kova bisnes. Kaikki maksaa ja mielellään enemmän kuin vähemmän. Hautajaisten hinnakkuus tuli jollain tapaaa yllätyksenä ja me emme edes valinneet mitään kaikkein prameimpia vaihtoehtoja. Mutta se maallisista asioista, rahaa saa aina lisää, tiettyjä asioita ei. Eikä etenkään ihmisiä.

Nyt kun iskä on haudattu, jäljellä on enää perunkirjoitukset. Sitten jäljelle jää vain ikävä ja kaikki ne kauniit, hyvät muistot. Sanoin tämän silloin, kun pidin sinua kädestä viimeisen kerran ja sanon sen uudestaan: kiitos iskä kaikesta <3