Oulussa

Jälleen voin todeta, että aika on mennyt kuin siivillä. Iskä on ollut pian kaksi kuukautta kuolleena.

Töiden ajattelu on vienyt leijonan osan aivokapasiteetistani. Kun on pysynyt kiireisenä, ei ole ehtinyt ihmeempiä ihmetellä.

Perunkirjoitukset on jo hoidettu. Edessä on enää muutama käytännön juttu ja paperityö ja tietysti perintöverot.

Istun Oulun lentokentällä ja tuntui siltä, että nyt olisi hyvä hetki kirjoittaa.

Iskän kuolema käy mielessä aina välillä, ei välttämättä edes päivittäin. Ja nimenomaan kuolema, se viimeinen puolituntinen.

Ajoin tiistaina Jyväsykylästä Tampereelle ja radiossa soi Juha Tapion Vain Elämää-versio Apulannan Koneeseen kadonnut-biisistä. Se biisi tulee ikuisesti muistuttamaan siitä, kun oltiin haettu iskä kotiin Peijaksesta diagnoosin jälkeen ja kuinka televisiosta tuli juuri tuo biisi, kun minä halusin katsoa Vain Elämää-ohjelmaa, ja iskä makasi sohvalla kädet ristissä vatsan päällä ja jalat koukussa ja kuinka iskä vain tuijotti kattoon. Silloin odotettiin kuolemaa. Ja sitten se tuli.

Vuoden aikana on tapahtunut paljon. Ero, muutto omaan kotiin, iskän diagnoosi ja asteittainen ”ilkeän äitipuolen” roolin vastaanotto. Työrintamallakin sattuu ja tapahtuu suurella todennäköisyydellä kuukauden kuluttua. Vauhti on ollut melko hurjaa. Joskus on pakko pysähtyä. Vaikka en minä sillä tavalla edes osaa tai kaipaakaan sitä. En tarvitse riippumattolomaa Balilla ymmärtääkseni, että elämä on tässä ja nyt.

En tiedä onko tällä blogilla enää mitään virkaa. Kun iskä sairastui, aloin lukemaan kuolemasta, koska halusin ymmärtää kuolemaa ja halusin hyväksyä kuoleman. En tiedä minne asti pääsin tällä matkalla ja tulisiko sitä kuitenkin vielä jatkaa. Ehkä pitäisi. 

Kaikki me kuollaan joskus. Se että voi sanoa, että elämä voi päättyi hetkenä minä hyvänsä, jos vaikka auto ajaa yli, on eri asia kuin puhua sairaudesta, joka päätyy kuolemaan. Siitä ei kukaan koskaan puhu, aina se on joku onnettomuus, johon kuollaan. Mutta sitten voi sairastua vaikka syöpään ja se on helvettiä ihan kaikille, sille, joka sairastuu ja niille, jotka ovat sairaan ympärillä. 

Siinä ollaan kuin jossain kuplassa. On vain sairastaminen ja kaikki, ihan kaikki, pyörii sairauden ympärillä. Sitten sairastaminen muuttaa muotoaan ja aletaan jo miettimään kuolemaa, jota ei haluta, koska ei haluta menettää sitä kaikkein rakkainta, mutta sitten ei haluta sitä kärsimystäkään, jonka kourissa sairastava on. Halutaan vain se aika, jolloin kaikki oli hyvin. Jolloin ei osattu odottaa tulevaa eikä voitu kuvitellakaan, että kohta minä tyttärenä pidän isääni kädestä, kun hän vetää viimeiset henkäyksensä ja miten sitä hetkeä yrittää järkeillä itselleen normaalina luonnonkulkuna, että olihan iskäkin paikalla, kun minä synnyin.

Sellaista elämä on. Se, joka piti meistä huolta ja oli aina paikalla, on yht’äkkiä poissa. Ja vaikka sitä kuinka osasi odottaa, se siltikin laittoi sekaisin, kuolema korjasi. Niin se korjaa meidät kaikki. 

Miksi sitä on silti niin vaikea ymmärtää ja hyväksyä?