Iskän haudalla
Meillä on sukuhautoja Piikkiössä ja Salossa. Iskän sisko olisi halunnut iskän hautaan Saloon, mutta äiti vastusteli.
Syystäkin. Pääkaupunkiseudullahan me ollaan oltu koko elämämme.
Tuhkat ripoteltiin Pyhän Laurin kirkon maille vapun jälkeen ja samalla viikolla iskän laattaa kiinnitettiin muistoseinään.
Kävin eilen ensimmäistä kertaa katsomassa iskää. Mietittiin äidin kanssa, että puhutaanko haudasta, ja päädyttiin siihen, että puhutaan.
Käännyttyäni Tuomarinkylän liittymästä Tammistoon muistot alkoivat tulvia mieleeni.
Olen kasvanut Tammistossa, mutta ilman iskää koko paikka tuntuu kolkolta ja vieraalta. Tammisto jäi vasemmalle, ohitin Mäkkärin ja huoltsikan, jossa iskä kävi aina tankkaamassa. Muistan joskus aikoinaan kuinka haasteellista iskän oli tilata pankista Visa Electron, kun bensa-automaatti ei hyväksynytkään enää käteistä rahaa.
Kyynelet nousivat silmiini jo ennen kirkon pihalle pääsyä. Ihmettelin hetken missä muistolaatat ovat, mutta onnistuin kuitenkin löytämään oikean paikan olemattomalla suuntavaistollani.
Etsin katseellani iskän laattaa. Löysin ensin kummisetäni, sitten oli välissä joku muu ja sitten iskä. Sen jälkeen alkoi lohduton itku. Muurissa luki USKO ja ARMO ja sitten siinä muiden ihmisten joukossa oli konkreettinen muisto iskästä.
Seinä, johon laatat ovat kiinnitetty, on jokseenkin rujo – kiviseinä kivetyllä kadunpätkällä ja siinä sitten kasa nimiä. Seisoin keskellä tietä, pidin valkoisen bleiserini helmoja nyrkeissäni ja itkin, pitkästä aikaa, isoja krokotiilinkyyneleitä. Sitten itku loppui. Mietin että kaikki meni niin kuin pitikin – ajatusleikki, joka on rauhoittanut kerta toisensa jälkeen.
Ja niin kuin sanotaan, että kun jotain vanhaa kuolee niin uutta syntyy tilalle – menetin elämäni miehen, mutta sain viime joulukuussa toisen tilalle.
Elämä on niin kummallista. Vuosi sitten iskä ja äiti olivat Alanyassa ”kesämökillään” ja nyt iskää ei ole enää olemassa. Olisinko vuosi sitten voinut kuvitella mitään tällaista? En todellakaan. Väistämättäkin mietin mitä tapahtuu vuoden päästä? Missä olen ja mitä teen?
En voi toivoa mitään muuta kuin, että olen hengissä, ja että itse sekä läheisimpäni voivat hyvin ja ovat terveitä. Siinä se loppujen lopuksi on mitä ihminen todella tarvitsee: ympärilleen rakkaita ihmsiä ja hyvää oloa. Kaikki muu on sitten toisarvoista.