Iskä on kuollut

Se tulee ajoittain, ihan outoina hetkinä, iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Makasin eilen sängyssä, yritin saada unen päästä kiinni, sitten se ajatus tuli – iskä on kuollut. 

Ajan Vihdintietä kotiin, olo on täysin normaali, mutta sitten – iskä on kuollut.

Yhtiökokouksen pöytäkirjassa ilmoittavat, että ikkunoita ollaan tiivistämässä, pakko soittaa iskälle ja kertoa – mutta enhän minä voi, iskä on kuollut.

Saatan olla onneni kukkuloilla, tekemässä ihan vaan jotain, sitten se taas tulee, se ajatus – iskä on kuollut.

En ala itkemään, en ala miettimään sen enempää. Tajuan vain, että iskää ei enää ole.

Veljen poikani ristiäisissä meinaan ratketa itkemään. Pappi puhuu isovanhemmista, jotka suojelisivat pientä lasta. Katson äitiä. Kyynelet nousevat silmiin. Ei ole kuin yksi isovanhempi, minun äitini. Sain pidettyä itseni kasassa. Iskä on kuollut.

On niin kliseistä sanoa, että aika korjaa, mutta niinhän se tekee. Suru muuttaa muotoaan, ikävä ei lähde koskaan.