Miltä pitää tuntua?

Sunnuntai

Tulen kotiin joskus neljän aikoihin. Käyn Ikeassa. Itken matkalla ehkä muutaman kerran. Kotona ajattelen, että nyt teen ihan kaikkea muuta kuin vellon tässä syöpäasiassa. Tsättäilen kaverin kanssa ja haukumme kilpaa miehiä. Illalla eksyn kuitekin lukemaan palliatiivisesta yksiköstä ja hoidosta. Luen että kun kuoleman hyväksyy osaksi ihmiselämää, olo helpottuu. Yritän aloittaa hyväksymisen, sei ei olekaan ihan helppo rasti.

Maanantai

Menen töihin. Olen jotenkin todella jännittynyt vaikka tiedän, että minua odotetaan töihin ja siellä kohtaan kavereita. Kerron kahdelle työkaverilleni. Molemmat pahoittelivat ja sanovat, että työ on sitten toisarvoista. Niin kuin onkin. Kerron kolmannelle ja neljännelle. Helpottaa vähän. Juttelen yhden kanssa pidempään, toisen kanssa lyhyemmin. Sanon ettei mun kanssa tarvitse sitten jännittää tai varoa mitenkään, haluan että ollaan ihan normaalisti. 

En saa töissä juurikaan mitään tehtyä. Tuijotan ruutua, räplään kännykkää. Päätän että yhden kuvan saan lisättyä nyt tähän esitykseen ja otsikon, jos saisin kirjoitettua niin se olisi jo jotain. Saan ne aikaiseksi.

Soitan työpaikkalääkärin ajanvaraukseen. Pyydän aikaa lääkärille. Ajanvaraustäti kysyy kävisikö hoitaja. Kysyn mitä kaikkea hoitaja saa tehdä. ”Ai meinaatko sairaslomaa vai?” ”Joo laita kuule vaan suoraan se lääkäri.” Olen kiukkuisessa mielentilassa ja kaikki käy vituttamaan alta aikayksikön. Onneksi en sentään kiroile tädille. Eihän se tädin syy ole, että aina ensin pitäisi sitä hoitajaa tyrkyttää soittajalle.

Työpaikkalääkäri on jokseenkin ymmärtäväinen, jokseenkin käy vituttamaan koko käynti. Pyydän purnukan Opamaxia, varmuuden vuoksi. Saan lähetteen psykologille. 

Itken kotimatkalla. Liikenteessä on agressiivisia kuskeja ja mietin vain, että vittu kun ihmiset osaavat olla tyhmiä. 

Mätän illalla taas ruokaa kaksin käsin ja voin myös fyysisesti pahoin.

Tiistai

Töissä. Aamupäivä menee melko hyvin. Suoriuduin tehtävistäni helposti ja iltapäivällä on jo jotenkin helpompaa. On pitkiä aikoja, kun en mieti koko asiaa kertaakaan. Nauramme duunikavereideni kanssa joillekin aivan dorkille jutuille. On kevyttä, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

Menen illalla kotiin, äidin ja iskän luo. Sama ahdistava ilmapiiri. Äiti hössöttää, iskä on hiljaa tai sitten äksyilee äidille. Sellainen siitä on nyt tullut, laittaa vastaan kaikessa, ei halua liikkua eikä syödä. Tai syö sen mitä viitsii, ehkä yhden jugurtin ja vähän puuroa. Se saa äidin entistä hermostuneemmaksi.

Menen nukkumaan ja nukahdan miltei heti.

Keskiviikko, tänään, 4.10.2017

Ensimmäinen käynti Meilahdessa syöpäklinikalla, palliatiivisessa yksikössä. Hoitaja on ystävällinen ja neuvoo auliisti. Iskä juo vettä, suuta kuivaa. Menemme juttelemaan lääkärin kanssa. Lääkäri puhuu suomea, mutta on melko virallinen. Nuorempi naishenkilö, vaikuttaa fiksulta. Katsomme tuumoria kuvista, se on takertunut selkärankaan, mutta ei ole lähettänyt etäpesäkkeitä minnekään. Syöpää ei voi parantaa, mutta sen etenemistä voidaan hidastaa. 

Ei voi sanoa kauanko tuumori on siellä ollut ja tehnyt tuhojaan, kaikki nämä, ehkä, tai ainakin sinnepäin, selviää Peijaksessa keuhkopolilla, jonne siirrymme Meilahden sädehoitojen jälkeen. Sädehoitoja on kymmenenä arkipäivänä putkeen, jos iskä vain jaksaa. Iskä on luottavainen, äidistä en osaa sanoa. Peijas ei ainakaan viimeksi näyttänyt parhaita puoliaan meille, toivotaan, että nyt olisi erilaista. 

Lähdemme kotiin. Kotimatkalla on jotenkin huojentunut olo, tietyllä tapaa. Nyt asiat ainakin etenevät. Iskä nukahtaa etupenkille.

—

Alan olemaan jo vähän turta. Alkushokista ollaan selvitty. En ole käyttänyt Opamaxia. Olen miettinyt paljon miltä tässä pitäisi tuntua. Jo ennen tätä olen oppinut tutkailemaan tunteitani ja analysoimaan niitä. Olen peruspositiivinen enkä ole koskaan ollut masentunut. Suhtaudun kaikkeen tulevaisuuteen luottavaisesti. Pitäisikö minun olla enemmän sekaisin? Itkeä ja parkua? Vai luottavaisesti uskoa, että tästä selvitään puhtain paperein?

Tiedän kuitenkin että iskä ei parane. Sisäistän sen ja ehkä olen myös hyväksynyt sen. Toivon että kivut hellittäisivät. En oikein osaa sanoa muuta. Fiilikset heittelevät laidasta laitaan. Varaan psykologin käynnin ensi viikolle. Olen huomannut, että ei ole enää viikonpäiviä, on vain päiviä.