Äidistä

Lomani Alanyassa lähenee loppuaan. Tänään on lähtö, aamuyöllä lentokone starttaa kohti Helsinki-Vantaata.

Äiti on erilainen. Äiti muistelee iskää paljon, mutta enään lauseet eivät pääty pohdiskeluun siitä, miksi iskä jätti äidin yksin. En tiedä johtuuko se ympäristöstä vai oltaisiinko surutyössä menty askel eteenpäin. Äiti ei vaikuta niin surulliselta ja se huojentaa mieltäni.

Hoivaamista äiti ei osaa lopettaa. Ystäväpariskunnan rouva jää äidin kanssa tänne vielä puoleksitoista viikoksi lähtöni jälkeen. Äidillä on oltava joku passattava, joten äiti passaa tätä rouvaa ja rouva yrittää nikotella vastaan, että eihän hän nyt joka päivä voi lounaalle tulla meille, mutta äiti ei hyväksy kieltävää vastausta.

Äiti passaa, siivoaa, tekee ruokaa, pesee pyykkiä. Sellainen äiti on ollut ihan pienestä pitäen, pitänyt taloutta yllä, kun oma äiti kävi paljon töissä. 6-vuotias siivosi ja ruokki isänsä ja vanhemmat veljensä.

Minusta on tullut täällä ihan vauva, jonka sanoinkin äidille. Äiti korjaa heti jäljet, niin nopeasti etten itse oikein edes ehdikään. 

Tuleekohan minusta äitini kaltainen? Kovasti yritän kasvaa eri suuntaan, etten niin passaisi ja tekisi kaikkea vaan pitäisin myös huolta omista tarpeistani. Pitäisin puoliani ja olisin välillä vähän itsekäs. Aika näyttää.

Toivottavasti äiti on myös Suomessa vähemmän surullinen. Kun äiti tulee takaisin Suomeen, iskä on ollut kuolleena jo yli kolme kuukautta. Kuinka paljon ehtii muuttumaan kolmessa kuukaudessa?