Kaksi vuotta kuolemasta

Kuolema on niin vahva sana. Minä en sitä enää pelkää, mutta tuntuu, että muut pelkäävät.

Iskä on ollut nyt kuolleena reilut kaksi vuotta. Nyt se tuntuu jo normaalilta, mutta tietysti haikealta. Äiti on jaksellut ihan hyvin, mutta eteenpäin pääseminen on edelleen prosessissa.

Ollaan käyty mieheni kanssa pariin otteeseen iskän haudalla, joka onkin vain muistolaatta isossa graniittikivessä. Ensimmäisellä kerralla, kun kävimme, itkin, toisella en enää. Edelleen jaksan joskus harmitella sitä ettei mieheni ikinä päässyt tapaamaan isääni.

Elämäni on mennyt eteenpäin. Muutimme yhteen mieheni kanssa ja laitoin oman asuntoni vuokralle. Pyöritämme viikko-viikko uusperharkea, joka on välillä hieman haastavaa, ettenkö sanoisi. Siitä syystä ajattelin, että voisin kirjoittaa seuraavaksi uusperhestä. Kuolemasta minulla ei oikein ole enää mitään sanottavaa paitsi, että olemme ottaneet sitä sanana arkeemme mieheni kanssa. Hänen kanssaan tähtäämme myös siihen, että se, joka meidät joskus erottaa, on kuolema.

Jätän tämän syöpäblogin tähän. Ehkä palaan vielä joskus aiheeseen, toivottavasti se koskee iskää eikä ketään muuta lähipiirissäni. Vaikka syöpä tietysti yleinen onkin.

Ulkona on hieno ilma. Olemme aloittaneet pihahommat oikein urakalla mieheni kanssa. Jos iskä olisi olemassa, hän olisi varmasti meitä auttamassa. Mutta nyt iskä vaan katselee pilven reunalta ja varmaan pudistelee päätään, että noinko meinaatte nuo pihakivet tuohon iskeä, ei tule hyvä vaan pitäisi tehdä kunnon pohjat.

perhe syvallista
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *