Keuhkokuume

Pitikin päästä kirjoittamasta, että mitään ei ole tapahtunut. Keskiviikkona, kun olin saanut edellisen postauksen kirjoitettua, äiti soitti. Olemme sopineet, että menen kotiin kolmen jälkeen. Ihmettelen mitä asiaa äidillä saattoi olla.

”Isälläsi on kuumetta reilu 39 astetta. Neuvoivat, että pitää soittaa ambulanssi, jos kuume nousee yli 38 asteen.” Sanon, että soita. Lopetamme puhelun. Taas yksi Peijas-rundi. Puen päälleni. Tälläkään kertaa en osaa olla paniikissa. Mietin, että onko tämä nyt tässä, näinkö se tapahtuu. Mutta jotenkin iskän kuoleminen juuri nyt tuntui kuitenkin ajatukselta, jota en voinut uskoa.

Otan auton alleni. Suomipop soittaa jotain parhaimmat suomalaiset biisit-listaa, onhan Itsenäisyyspäivä. Kehäykkösen liittymässä, Kolmostiellä, Olavi Virta ja Hopeinen kuu. ”Ei tulla koskaan voisi kai tällaista iltaa.” Tänäänkö? Ei vielä tänään, ei millään. Ei iskä kuumeeseen kuole, iskä kuolee syöpään.

Lanssi ei ole tullut vielä päästyäni pihaan. Kahta tuntia uumoilivat, kuulemma. Äiti soittaa toisen kerran hermostuneena. Iskä ei ole kiireisin tapaus, koska sydän ei reistaile. Odotamme kait reilun tunnin. Emme puhu iskän kanssa mitään. Huoneessa on samanlainen fiilis kuin silloin, kun tulimme Peijaksesta. Se lähdön hetken odottelu, että tähänkö tämä nyt päättyy. Äiti on lievässä paniikissa. Sadattelemme äidin kanssa yhdessä, että miten voi kaikki kestää aina näin kauan. Iskä tuhahtelee jotain, ei ole kuulemma hätää.

Viimein lanssi tulee. Ensihoitajana on hyvän ystäväni miehen bestman. Minä olin samoissa häissä kaasona. Tilanne on jotenkin vaivaannuttava. Jään keittiöön, hoitajat menevät iskän luo olohuoneeseen. Jotain testejä joillain välineillä, joiden nimiä en tiedä. En ole koskaan nähnyt moista tai ollut samanlaisessa tilanteessa aiemmin. Viimein he lähtevät Peijakseen. Me emme mene mukaan, ei ole kuulemma mitään hyötyä. Soittakaa sitten perään muutaman tunnin kuluttua, sanovat.

En muista mitä puhuimme äidin kanssa tuon kahden tunnin aikana. Parin tunnin päästä äiti soittaa sitten Peijakseen, hoitajien ohjeen mukaan. Iskä on otettu sisään, kärrätty ilmeisesti suoraan S3:seen, koska keuhkopuoli on täynnä. Verikokeita, keuhkokuva ja jotain bakteeriviljelyjä. Huomenna voi mennä katsomaan, tänään ei enää. Lähden kotiin. Äiti on murheellinen, mutta sinnittelee.

Torstai

Soittelemme aamusta, olen löytänyt iskällä ja äidille väliaikaisen kerrostaloasunnon. Kämppä on n. kilometrin päässä omastani, joten tällä tapaa kaikki helpottuisi aika paljon. Sovimme, että menemme katsomaan asuntoa perjantaina. Tilanne on painostava, mutta nyt on toimittava, mietin. 

Äiti käy Peijaksessa. Kuume on saatu laskemaan, iskä on suht reipas. Mutta äiti on kuitenkin koko ajan sitä mieltä, että iskä ei elää enää kauaa. Ehkä se on helpompi jotenkin olla tässä tilanteessa, kun hyväksyy realiteetit? Minäkin hyväksyn, mutta en osaa arvioida kuin kauan iskä elää vielä. Ehkä se on erilaista minun kohdallani, kun en ole koko ajan siinä läsnä. 

Perjantai

Aamupäivällä äiti laittaa viestiä, että on edelleen terveyskeskuksessa, ollut jo kolme tuntia. Sadattelen työkaverilleni, että mitä helvettiä se nyt siellä tekee eikä ole ilmoittanut edes, että lähtee. ”Kun rintaan on pistänyt jo pidemmän aikaa, mutta nyt lääkäri tulee niin mä soitan kohta.” Saan pienen slaagin puhelun jälkeen. Sitten äiti soittaa. Sydänfilmi OK, keuhkokuva OK, laaja verenkuva vielä maanantaina, varmuuden vuoksi. Lääkäri epäilee, että se saattaisi olla stressiperäistä. Epäilen samaa.

Terveyskeskuksesta äiti matkaa Peijakseen iskän luo, minä jatkan töitäni. Näemmä äidin kanssa Myrtsin juna-asemalla töiden jälkeen. Iskällä on ollut yksi huono yö, kun ei ole saanut kipulääkkeitä, mutta viime yö oli kait jo parempi. Kuume oli laskenut. Tulemme minun luokseni käymään. Syön banaanin. Äiti kehuu asuntoani, joka on omasta mielestänikin kyllä tosi kiva. Juttelemme niitä näitä. Sitten menemme katsomaan tätä väliaikaista asuntoa ja se on niin hyvä, että päätän iskän ja äidin puolesta, että tähän te nyt muutatte niin on ainakin yksi murhe vähemmän.

Jotta tämä viikko ei olisi ollut haastavuuden osalta vielä tässä, iskän ja äidin kotona öljylämmityspannu, tai kattila, on hajonnut. Kämppä on kylmä. ”Voi helvetin kuustoista.” Äiti sanoo ja soittaa veljelleni, joka lupaa tulla tsekkaamaan pannun. Istumme takit päällä ja syömme kiinalaista Chinamanista. Äiti on laihtunut aika paljon ja syö nytkin tosi pienen annoksen. Itse vedän koko purkin hyvällä ruokahalulla. Veljeni tulee, ropaa pannua, löytää syyn ja kertoo, että pannuun tulee vaihtaa vielä suodatin. 

Pakkaamme kimpsumme ja kampsumme ja lähdemme takaisin minun luokseni. Äiti tulee nyt yökylään, mutta harmittelee pannun perään, jos sekin nyt laukeaa kokonaan niin paljonkohan sen korjaaminen maksaa? Eikä sitä tässä tilanteessa edes kannata korjata, kun muutto on kuitenkin ihan pian edessä. Mutta ei kämppä voi tyhjänä jäädä kylmilteenkään. Katsomme telkkaria ja minä menen ensimmäisenä nukkumaan, äiti tulee tunnin päästä perästä.

Lauantai

Nukun suhteellisen huonosti, siitä on kuitenkin aikaa, kun olen viimeksi nukkunut jonkun kanssa. Aamulla äiti valittelee epämääräistä oloaan, onkohan hänellä nyt flunssa? Juomme kahvit ja minä lähden apteekkiin, kun se aukeaa kahdeksan jälkeen, hakemaan kuumemittaria. Tulee sekin nyt vihdoin ja viimein hankittua. 

Kun tulen takaisin, veljeni laittaa viestiä, että lämmöt ovat takaisin päällä ja pannu ei ole rikki. Syvä huokaus meiltä molemmilta. Äiti mittaa kuumeen, 35,3. Sitten 35,6. Sitten pieni tauko. Totean, että ei ainakaan ole kuumetta. Äiti sanoo, että normaali lämpö on alle 35 asteen. Tauon jälkeen 34,8. Okei, Peijakseen voi lähteä katsomaan iskää. Rinta on edelleen kipeä, ensimmäisenä äidin mieleen tulee tietysti rintasyöpä. Rauhoittelen äitiä, varmaan se on vaan stressiperäistä ja kerron ystävästäni, jonka äidin rinta oli kipeä kaksi vuotta, kun hänen miehensä menehtyi yllättäen aivoinfarktiin.

Huomaan itsestäni, että kun minulla on jotain konkreettista, johon tarttua, ikävät asiat eivät pyöri ihan koko ajan mielessä. Alamme siis budjetoimaan uuden asunnon hankintoja. Teen excelin. Esittelen käyttämättömiä verhojani äidille ja äiti haluaa ne uuteen kotiin. Hyvä, säästyy vähän rahaa siinä.

Menemme kolmisteen Peijakseen – minä, äiti ja veljeni. Iskän huone on täynnä vanhoja miehiä. Iskä on kovasti odottanut meitä ja sanoo, että meinasi alkaa nukkumaan, kun mitään ei tapahdu. Menemme ”oleskeluhuoneeseen”, sellaiseen, joita sairaaloissa nyt on. Iskä on tosi reipas. Esittelen asunnon kuvia ja sen pohjapiirrosta. Iskä tuntuu olevan tyytyväinen ja se on tärkeintä. 

Istumme jonkun tovin, saman pöydän ääreen tulee eräs iäkkäämpi rouva ja hänen poikansa. Juttelemme elämästä ja sairauksista. Iskä sanoo, että hän on elänyt aina sitku-elämää, mutta nyt on tullut siihen lopputulokseen, että jos haluaa tehdä jotain, se täytyy tehdä heti, koska saattaa olla, että mahdollisuus elämään viedään pois. Juttelu pysyy melko kevyellä tasolla, mutta iskä pyyhkii silmiään kuitenkin kerran jos toisenkin. Se on ehkä raastavinta – nähdä, kokea ja tuntea itselle maailman tärkein ihminen surullisena. 

Lähdemme Peijaksesta hyvillä mielin, tosin äiti huomauttaa, että hoitoja ei varmaan jatketa, mutta se selviää vasta sitten, kun keuhkolääkäri soittaa ensi viikolla. Iskä on saanut tosi vahvan setin sytostaatteja, joten kenties tässä voisi kokeilla jotain kevyempää yhdistelmää. Koitan luoda uskoa tulevaan sillä, että iskä oli taas kuitenkin suhteellisen hyvässä kunnossa ja ehkä muuttokin laskee taas stressitasoa sen verran, että hoidot purevat paremmin ja että kuume ei enää nouse.

Äiti laittaa viestiä vielä illalla. Iskällä on kaikki veriarvot kunnossa ja antibiootteja meinataan antaa yölläkin, että kuume pysyy poissa. Iskä on kuulemma kovasti tulossa jo kotiin. Uumoilen että ehkä vielä pitäisi tovi malttaa Peijaksessa, varmuuden vuoksi. 

Sunnuntai

Tänään sitten taas Peijakseen. Toivottavasti iskällä on mennyt yö hyvin. Viemme suklaata, kun eilen unohtui. 

Vaikka tämä syksy on opettanut elämään hetkessä, odotan silti, että tämä vuosi kärsimysten vuosi 2017 olisi jo ohi. Liian paljon pahaa on mahtunut yhteen vuoteen. Uusi vuosi on uusi alku, sitten mennään jälleen taas valoa kohti. Päivät pitenevät ja luonto herää taas eloon.

Haluan että iskä näkee vielä kevään ja kesän. Ja enemmänkin.