Kipuklinikalla

Aika on mennyt hurjan nopeasti, 1,5 viikkoa ja on jo tammikuu. Iskän diagnoosista on pian 4 kuukautta ja ensimmäisistä oireista, kylkikivuista, reilu vuosi.

Lääkkeet muuttavat ihmistä. Ja vakavasti sairastuminen. Ihmisestä tulee itsekäs, kun kuolemantuomio on annettu. Ja lääkkeet tekevät sekaviksi ja oudoksi. Lääkkeitä on nyt jo iso kasa, mutta kivut ovat ja pysyvät. Äiti on aika loppu omaishoitajana toimimiseen. Ymmärrän sen täysin.

TT-kuva otettiin viime viikolla ja keskiviikkona saatiin kuulla, että kasvain on suurentunut ja mennyt jo yhdeksännen selkänikaman alle, seitsemännen ja kahdeksannen lisäksi. Äiti soitti ja minä makasin darrassa sängyssä. Osasin odottaa huonoja uutisia, mutta itketti silti. Heti äidin perään soitti yhteistyökumppani työasioissa. Sain koottua itseni niin kuin aina saan.

Hoitoja ei enää jatketa, siinä ymmärryksessä olen. Peijaksen toiminta on epämääräistä eikä äiti osaa tai jaksa vaatia parempaa ja enemmän.  

Iskä lähti eilen aamusta kipuklinikalle ja päätyi keuhkosastolle. Huone on sama, jossa iskä vietti viikon joulukuussa. Köhinä on kamalaa ja huoneessa on hyvin sairaita ihmisiä, jotka ovat pääsääntöisesti aivan sekaisin lääkkeistä. Iskä ei saa nukuttua ja syöminen on vaikeaa. En ymmärrä minkä vuoksi kipuklinikalle piti mennä viikonlopuksi, kun lääkärit ovat kuitenkin vapaalla. Lääkkeiden annostuksia oli kuulemma yritetty muuttaa, mutta laihoin tuloksin.

Ensi viikolla ehkä selviää sitten taas enemmän – enemmän mitä, en tiedä. Jotain. Kituutellaanko tässä nyt sitten kuinka kauan? Sen tiedän, että sairaalaan iskä ei halua, koska on aivan varma, että jää sille tielle. Äiti aina sanoo, että olisi parempi lähteä vain kertalaakista. Ehkä niin. Sairastaminen on kaikille niin rankkaa.

Olen diagnoosista asti miettinyt paljon sitä, minkälaista elämä on ilman iskää. Ihminen, jonka olen tuntenut koko elämäni onkin yht’äkkiä poissa. Ihminen, jolle olen soittanut koskien käytännön ongelmia ja jonka viisauteen on aina voinut luottaa, häntä ei enää ole. Eniten olen huolissani äidin jaksamisesta.

Iskän kuoleman odottaminen on sen takia kait niin ”helppoa”, että olen loppujen lopuksi niin kaukana itse sairastamisesta. Ei iskä ikinä minulle puhu niitä asioita, joista äiti soittaa ja kertoo. Iskä on aina reipas meidän lapsien silmissä vaikka pelkääkin ihan kauheasti.

Meillä töissä jengi ravaa röökillä, ja olen siinä samalla miettinyt röökiaskien kansia. Niissä kovasti pelotellaan keuhkosyövästä. Voin kertoa, että ne kuvat eivät ole mitään verrattuna siihen, kun pääsee seuraamaan vierestä mitä keuhkosyöpä ihan oikeasti tekee ja miltä se näyttää ja tuntuu. Kuvat ovat vain pelotteita kunnes niistä tulee totta.

Ja sen jälkeen mikään ei ole enää ennallaan.