Kotiin

Perjantai

Olemme Peijaksessa hieman yhden jälkeen. Iskä nukkuu, mutta havahtuu tuloomme. Hän on verrattain reipas ja sanoo, että fysioterapeutti kehui liikuntakykyä, iskä käveli kuulemma käytävää edestakaisin hurjalla vauhdilla. Kohta lähdetään kotiin.

Kaksi muuta miestä samasta huoneesta ovat lähteneet jonnekin.

Hoitaja tulee huoneeseen miltei heti ihmettelemään olemmeko saapuneet jo paikan päälle. Hän kysyy haluammeko nähdä lääkärin, vastaamme kyllä. Lääkäri hiipi huoneeseen. Käymme lääkelistan läpi, milloin otetaan mitäkin. Kysyn SV67-lomakkeesta, sen saa kuulemma sihteeriltä. Puhumme sädehoidoista jotain ja äiti tuskailee josko tässä olisi jotain kuitenkin vielä tehtävissä, jos tapahtuisi jokin ihme. ”Joo ei hän kyllä sellaista uskalla luvata.” Lääkäri kuittaa, ihan kuin tämä tilanne olisi vittu ihan sama meille. Sitten alkaa taas selitys siitä kuinka syöpä on levinnyt niin vaikeaan paikkaan ja kuinka tilanne on aivan toivoton. Hoito on pelkästään palliatiivista. Toivon, että lääkäri olisi hiljaa, iskä hiljenee ja sulkee silmät. 

Aiemmissa röntgenkuvissa on näkynyt jotain tummaa oikeassa kädessä, lääkäri haluaa kuvata käden, jotta veritukos voidaan sulkea pois. Aikaa röntgeniin ei ole ennestään ja toivomme, että saisimme sen per heti, jotta pääsisimme mahdollisimman nopeasti kotiin. Lääkäri länkyttää jotakin ja minä siihen, että mene nyt siitä jo varaamaan sitä aikaa. ”Joo hän menee.” 

Olen taas aivan saatanan vihainen ja sadattelen ääneen kuinka joidenkin ei vaan kannattaisi olla ihmisten kanssa tekemisissä. En tarkoita, että kenellekään tarvitsisi valehdella tai antaa turhaa toivoa, mutta hieman empatiaa kiitos. Tai siis tässä kohtaa, aika paljonkin.

Jäämme odottelemaan röntgenaikaa. Iskä menee suihkuun, äiti jää avustamaan ja minä menen vessaan ja alakerran kahvilaan. Menen ensimmäiseen wc-koppiin. Romahdan itkemään. Pillitän hetken, niin että se tuntuu vatsassa asti. Wc-paperi on loppu. ”Vittu tämäkin vielä.” Suhtaudun asiaan huumorilla ja kuivaan parhaani mukaan, sen verran, Pataässän narikkakuitilla, että pääsen seuraavaan koppiin hakemaan paperia.

Suoriuduttuani sen verran, että olen saanut housut jalkaan, kuulen kuinka ovi käy jälleen ensimmäisessä kopissa. Pesen kädet ja ilmoitan, että wc-paperi on loppu. Vanhempi rouva, äänestä päätellen, avaa oven ja työnnän oven välistä wc-paperirullan rouvalle.

Pepsi-Maxia kahvilassa. Luen Murosta kuinka syöpään kuollaan. Sitten ajattelen, että ei nyt, nyt en jaksa sittenkään. Äiti tulee, puhumme taas samat asiat läpi. Itkettää kamalasti.

Iskä pääsee vihdoin ja viimein röntgeniin ja takaisin osastolle. Olemme odotelleet kolmisen tuntia. Lähden hakemaan autoa lähemmäs. Ilma on mitä parhain, vähän kylmä, mutta aurinko paistaa täydeltä terältä. Puut ovat oransseissaan. Aistini tuntuvat jotenkin syvemmiltä.

Kotiin päästyämme iskä menee sohvalle makaamaan, minä lähden hakemaan lääkkeitä apteekista. Otan kaikkea kuukaudeksi vaikka on kirjoitettu kolmelle kuukaudelle. Saahan niitä sitten myöhemmin lisää. Kelakortista puuttuu B-lausunto, jonka saa sitten jossain vaiheessa.

Kotiin päästyäni iskä vaan nukkuu. Vain Elämäässä Juha Tapio laulaa Koneeseen kadonnut ja sanat saavat iskän tuijottamaan kattoon. Mietin, että ei vittu sentään, ja käännän vaivihkaa kanavaa niin, että katsomme kymmenen minuuttia Batmania.

Äiti puhuu jotain, uutiset alkavat. Iskä makaa hiljaa viltin alla. 

Meillä odotetaan kuolemaa, kun ei muuhun enää pystytä.