Ne kaikista mustimmat ajatukset

Viime lauantai oli aikamoinen floppi. Päädyimme jatkoille Apolloon, humalani oli siinä vaiheessa jo laskusuhdanteessa ja olin päätynyt taas siihen tilaan, että pystyin lähinnä pyörittelemään silmiä ihmisille. Ihan kamalaa ja varmasti töykeääkin, mutta sellainen minä olen. Kaikkien humalaisten urpojen yläpuolella, mukamassa.

Positiivista oli se, että tuli juotua niin, että darra ei vaivannut sunnuntaina. Aloin askartelemaan keittiöni välitilaa. Kuten remonteissa yleensä, suhtauduin aikatauluun aivan liian optimistisesti ja välitila on edelleen kesken. Saan sen huomenna valmiiksi.

Maanantaina se iski, alkoholin masentava vaikutus. Töissä oli tylsiä juttuja ja ystäväni tädin miehen menetys oli vielä kirkkaana mielessä. Maanantaista selvisin jotenkin. Tiistaina vitutti ja ahdisti. En saanut nukuttua. Mietin töitä ja vähän ehkä iskääkin. Tai no tietysti mietin. Ainahan minä mietin. Taisin itkeskellä kotona. Olin yksinäinen, muistaakseni.

Keskiviikko oli aivan kammottava. Menin vähäisillä yöunilla aamusta salille ja sitten töihin. Itkin salilla ja pukuhuoneessa. Ahdisti. Keskiviikkona oli yhden työjutun DL. Tein samaa hommaa koko päivän ja olin aivan maani myynyt. Se on hirveää, kun on sydän rikki, mutta silti pitää tehdä.

Olen sellainen, että minusta huomaa n.sadan kilometrin päähän, jos kaikki ei ole hyvin. Esimieheni tuli selittämään asuntonsa remontista jotain. Otin kuulokkeet korvilta, vilkaisin häntä, murahdin jotain. Esimies ymmärsi luovuttaa ja paineli johonkin kokoukseen. Teki mieli juosta perään ja pyytää anteeksi, en minä tarkoituksella, tänään on vaan tällainen päivä.

Sain työjutut jotenkin kahlattua läpi, tulin kotiin. Keittiö näytti siltä, kun asunnossani olisi rellestänyt kodittomien, mutta tukevasti syöneiden ihmisparkojen tuhatpäinen joukko. Jatkoin ruoan mättämistä ja nukahdin sohvalle puoli kahdeksan. Heräsin kahdeksalta, otin Opamaxin ja painelin sänkyyn.

Nukuin miltei kymmenen tuntia. Kun olin saanut oikeasti nukuttua kunnolla, oloni koheni. Heräsin virkeänä. Hymyilin peilikuvalleni. Meikkasin ja pukeuduin uuteen mekkooni. Olin tyyni ja rauhallinen. Selvisin, niin kuin aina selviän. Ilman unta elämä on helvettiä.

Mutta ne mustimmat ajatukset, ne iskivät viime lauantaina. Olin lukenut niistä aiemmin ja nyt ne olivat tässä. Koska olin lähdössä sinä samaisena päivänä ulos, halusin kunnolla aikaa laittautumiseen. Tykkään laittautua. Kävin kuitenkin aamupäivästä vanhempieni luona, jotka halusivat lähteä ajelemaan ja katselemaan uusia asuinalueita. Se ärsytti, minulla oli kiire.

Äiti huomasi, että joku on pielessä, sanoin vaan, että väsyttää. Väsyn taakse on hyvä mennä asiassa kuin asiassa. Onko sun hemoglobiini kunnossa, äiti esitti vakiokysymyksensä. On varmaan joo, vastasin lakonisesti. No mennään nyt, niin Tia pääsee kotiin omiin juttuihinsa, äiti hoputti ja minä vaan siihen, että kyllä mä ehdin, koska huomasin miten innoissaan iskä oli siitä, että pääsi ajelemaan.

Mutta siinä, kun äiti hössötti ja iskä selitti omiaan, mietin ensimmäistä kertaa, että miksi sun piti vetää sitä röökiä ja hankkia tämä syöpä? Että jos et olisi tehnyt sitä vaan lopettanut aikoja sitten niinkuin äiti aina paasasi niin mun ei tarvitsisi olla tässä kärräämässä teitä minnekään vaan voisin elää omaa elämääni. Miksi sun piti tehdä tää meille?

Kyyneleet nousivat silmiini. Katsoin iskää. Elämäni rakkaus siinä sohvalla, alipainoisena, mutta kuitenkin melko hyvän kuntoisena. Anteeksi, en mä tarkoita tätä, en vaan halua menettää sua.

Keräsin itseni nanosekunnissa ja niin me lähdettiin ajelemaan ja sitten oli ihan kivaa ja unohdin äkkiä ne mieltäni kalvaneet syytökset, pettymyksen, tuskan ja vihan.

Tämä viikko on varmaan sen takia ollut niin raskas, koska tiistaina oli keuhkolääkäri Peijaksessa. Ennen sitä oli kahden viikon tauko sädehoitojen jälkeen. Kun ei ollut hoitoja, ei ollut sairaalakäyntejä eikä ollut syöpää. Kaikki oli normaalia.

Tiistaina Peijaksessa tehtiin hoitosuunnitelma, kun iskä sanoi ottavansa kaikki mahdolliset hoidot vastaan, eilen käytiin TT-kuvassa ja ensi viikon tiistaina alkavat sytostaatit, joita annetaan neljä kertaa kahdeksan päivän välein. Ensimmäinen kerta kestää kahdeksan tuntia, se johtuu siitä, että sitä myrkkyä annetaan tyyliin tippa kerrallaan, osasi sytostaattihoidot käynyt ystäväni sanoa. Hän on elossa, luojalle kiitos siitä.

Jos sytostaateista menee kovin huonoon kuntoon, ne lopetetaan. Sitten mietitään jotain muuta.

En oikein tiedä miten pääsisin käsiksi siihen moodiin, joka mahdollistaisi tämän tilanteen hyväksymisen. Oireita hoidetaan, mutta syöpää ei voi parantaa eli iskä kuolee keuhkosyöpään jossain vaiheessa. Kukaan ei osaa sanoa, että milloin. Tämä loppuaika yritetään vain tehdä mahdollisimman helpoksi. En voi olla ajattelematta Sairauden voittamat-kirjaa, jossa syövän sairastaminen ei todellakaan ollut mitään nättiä puuhaa. Meneeköhän iskä sellaiseen kuntoon? Tällä hetkellä minulla on kuitenkin kuolevasta ihmisestä se elokuvien luoma mielikuva – valkoinen huone, avoin ikkuna, josta tulee auringonpaistetta, kesä, vieno tuulenvire, me läheiset siinä ympärillä ja kaunis, helppo poislähtö. Ei lääkkeiden turruttamaa mieltä. Ei kuoppia silmien tilalla ja lommoisia poskia. Ei merkittävää alipainoa. Ei sitä kamalaa sairaalan hajua ja niitä loisteputkivaloja. 

Minkähänlaista Terhokodissa on? Onko siellä niin kuin sairaalassa vai niin kuin elokuvissa? Mielessäni Terhokoti putoaa näiden kahden väliin. 

Tässä minä taas mietin sitä, kun iskä kuolee vaikka se voi tapahtuakin vasta vuosien päästä. Tai sitten jo ensi viikolla. Mutta se, että syytin iskää syövän hankkimisesta ja meidän muiden ”elämän pilaamisesta” niin ehkä vielä kamalampaa on, että ajattelen, että menisi jo niin me kaikki päästäisiin tästä kärsimyksestä. Ja nämä ajatukset oksettavat minua. Mutta kun kuoleman odottaminen on niin raskasta.

Kai nämä mustimmat ajatukset vaan kielivät siitä, että en halua päästää irti. En voi sallia tätä enkä hyväksyä. Ei minun elämäni pitänyt mennä näin. Iskän piti nähdä tyttärensä lapset ja leikkiä näiden kanssa. Iskän piti olla minun lapsilleni se vanha ja viisas pappa, jolla on hauskat jutut, isot kädet, ja joka ymmärtää aina eikä koskaan sano mitään ilkeää vaan on aina läsnä, tukee kaikessa ja auttaa ja jakaa viisauttaan. Sellainen kuin iskä oli minulle – maailman paras.

Omien vanhempiensa kuolemaa ei kukaan ikinä ajattele. Ja jos ajattelee niin kuvittelee sen tapahtuvan silloin, kun he ovat n. 92-vuotiaita. Kuolema on nopea ja helppo, kukaan ei kärsi. Sitten on hautajaiset, valkoinen arkku lasketaan hautaan. On syksy ja aurinko paistaa. Kahvit juodaan jossain kirkon tilassa. Tarjolla on kermakakkua ja kahvia aivan liian pienistä kupeista. Tunnelma on levollinen, kukaan ei itke. Sitten lähdetään kotiin ja jonkun ajan kuluttua muistellaan häntä, joka kuoli, ja mieleen tulee vain hyviä muistoja. Elämä jatkuu vaikka häntä ei ole enää olemassa fyysisesti, vain sydämissämme.

Sitten on tämä oikea elämä. Monen kohdalla on varmaan aika paljon sairastelua ja vuosien taistelua vaikkapa syöpää vastaan. Toivoa, ja sitten taas sen menetystä. Joku saattaa taas kuolla silmänräpäyksessä, elämänsä voimissaan, niin ettei hyvästejä ehditä jättämään. Yksi elää vuosia dementian kourissa, aivan omissa maailmoissaan. Häntä käydään katsomassa ja samaan aikaan mietitään, että minkä ihmeen takia.

Tämä kirjoitteluni seuraa aina samaa kaavaa – alkuun kertaamista mitä kuluvalla viikolla on tapahtunut. Sitten totaalinen mental breakdown, lohdutonta itkemistä, ja ikkunasta ulos tuijottelua. Sen jälkeen itkeminen loppuu, ajatukset kirkastuvat. Ajattelen iskää lämmöllä ja olen onnellinen, että meillä on vielä yhteistä aikaa jäljellä.

Sitten lopuksi jollain, ihan pienellä asteella, iskän kuoleman hyväksyminen.