Normaalia arkea

Tuntuu kuin kaikki olisi niin kuin ennen. Sädehoidot loppuivat torstaina. Iskä on ollut huomattavasti reippaampi ja syönyt paremmin. Toivomme, että sädehoidoista olisi apua, että iskä ja äiti saisivat olla vielä muutaman vuoden yhdessä, niin äiti sanoo. Että ehdittäisiin hoitaa kaikki kuntoon ja sitten vasta. Sitten vasta voisi olla aika kuolla. 

Sairauden voittamat-kirja päättyi ilman sen ihmeempää loppukaneettia. Sain sen päätöksen viime maanantaina ja viime maanantaina olin taas lähempänä syöpää ja kuolemaa. Viikko sitten sunnuntaina kävin kaksilla deiteillä(!) enkä ajatellut tuumoria kertaakaan. Maanantaina kaikki löi taas vasten kasvoja – iskä on parantumattomasti sairas. Sairauden voittamissa ei ollut ruusuista loppua. Oli vain loppu, ja sen jälkeen kaikki jatkui ennallaan. Arki jatkui vaikka kuolema vei isän ja äidin. Niin sen täytyy ollakin. Ihmiset kuolevat. Mutta kukaan ei vaan haluaisi sattuvan sen omalle kohdalle.

Minun oli määrä lähteä ystävieni kanssa Thaimaahan 27.12. Perun tuon reissun. Tämä saattaa olla viimeinen joulu iskän kanssa, kuka tietää. Ei tarvitse miettiä kahta kertaa kenen vierellä haluaa joulun, joulun välipäivät ja uuden vuoden olla. 

Eletään jo melkein marraskuuta. Tämä on ollut elämäni raskain vuosi. Ensin keväällä eropäätöksen kypsyttelyä, iskän oireilu, kipeä kylki ilman mitään diagnoosia, muutto omaan kotiin, remontti, työpaineita ja viimein syyskuun lopussa keuhkosyöpä. Vielä on vuotta jäljellä yksi viikko ja kaksi kuukautta. Toivottavasti loppuvuosi menee ilman suru-uutisia. 

Elämää on vaikea suunnitella viikkoa pidemmälle. Muutamat illanistujaiset olen saanut aikaiseksi sovittua marraskuulle, mutta tuntuvat, että ne ovat tuolla jossain kaukana tulevaisuudessa. Suunnitellaan sitten lähempänä. Ehkä se on hyvä. Että on vain tämä hetki, korkeintaan tämä päivä. Että voin suunnitella meneväni ehkä salille, mutta kaupassa pitää ainakin käydä. Kaupasta ostan maitoa, omenoita, kahvia ja rasvatonta raejuustoa. Niin pitkälle tulevaisuuteen voin katsoa.