Katriinaan

Iskä on ollut Peijaksessa nyt viikon. Kuume nousi samantien ja syytä kuumeelle etsittiin. Syy löytyi: Rs-virus.

Maanantaina äiti sanoi, että iskä on melko huonossa kunnossa. En päässyt viikonloppuna iskää katsomaan, koska olen ollut flunssainen. Alkoi tuntumaan siltä, että jos jotain haluaa sanoa niin se kannattaa sanoa sitten nyt. Soitin iskälle ja kerroin, että iskä on rakas ja että iskä on ollut ihan maailman paras iskä ikinä. Vastaukseksi tuli jotain sekavaa muminaa, sen erotin, että iskä on tosi väsynyt. 

Menin käymään tiistaina äidillä. Soitettiin äidin kanssa Peijakseen, kun äiti ei oikein tuntunut tietävän, että miten iskää tutkitaan. Äiti jätti soittopyynnön, mutta hoitaja ei palannut. Minä soitin perään. Tivasin, että mitä tapahtuu, mitä on tutkittu, mitä tutkitaan seuraavaksi ja mitäs sitten tapahtuu. Hoitaja oli ihan asiallinen, mutta vähän sen kuuloinen ettei välttämättä tiennyt mistään mitään.

Kun olin menossa nukkumaan yhdeksän aikoihin, iskä soitti ihan virkeänä, mutta täysin sekavana. Hän sanoi havahtuneensa ja epäili, että hänet on huumattu. Iskä ei tiennyt missä oli. Sanoin, että sä olet Peijaksessa ja että kaikki on hyvin, että jos on hätä niin soita hoitajakutsua. Iskä kysyi missä minä ja äiti ollaan. Kerroin että kotona. Iskä vastasi, että jaajaa. Lopetettiin puhelu ja soitin välittömästi keuhko-osaston kansliaan. Sain itkut pidäteltyä, mutta pala nousi kurkkuun, kun pyysin että iskää mennään katsomaan.

Soitin äidille. Mietin kyllä kahteen kertaan, että viitsinkö soittaa, mutta soitin silti. Kerroin mitä oli tapahtunut. Äiti oli huolissaan. Juteltiin hetki ja soitin uudestaan Peijakseen, että menihän joku katsomaan iskää. Puheluun vastasi samainen yöhoitaja, joka oli käynyt iskää katsomassa. Hoitaja vakuutteli, että kaikki on OK, iskä oli vaan nähnyt kamalia painajaisia ja kuumettakin oli taas ja tulehdusarvot olivat 300. Kyselin oliko Lyricaa annettu enemmän, ei kuulemma ollut. Jälkeenpäin kävi ilmi, että oli kuitenkin.

Soitin äidille. Onnistuin jotenkuten rauhoittelemaan äidin. Otin Opamoxin ja nukahdin melkein samantien. 

Eilen äiti kävi taas iskää katsomassa. Vointi oli vaihteleva, välillä parempi, välillä huonompi. Keuhkokuvaan oli määrä mennä tänään, torstaina. Ja niinhän iskä meni ja tuloksena on nyt keuhkokuume molemmissa keuhkoissa. Iskä siirretään Katriinaan kuntoutukseen. Tämäkö on se hetki, kun iskä ei tule enää kotiin?

Selvittelemme mahdollisuutta päästä Terhokotiin. Edelleen haaveilen siitä elokuvamaisesta kuolemasta, josta olen kirjoittanut aiemminkin. Se valkoinen huone, auringonpaiste, lämpö ja vehreys ulkona. Kaikkialla on valkoista ja irtipäästämisen ajatukseen on jo tottunut, kun lähdön hetki on niin kaunis ja kivuton. 

suhteet ystavat-ja-perhe

Kipuklinikalla

Aika on mennyt hurjan nopeasti, 1,5 viikkoa ja on jo tammikuu. Iskän diagnoosista on pian 4 kuukautta ja ensimmäisistä oireista, kylkikivuista, reilu vuosi.

Lääkkeet muuttavat ihmistä. Ja vakavasti sairastuminen. Ihmisestä tulee itsekäs, kun kuolemantuomio on annettu. Ja lääkkeet tekevät sekaviksi ja oudoksi. Lääkkeitä on nyt jo iso kasa, mutta kivut ovat ja pysyvät. Äiti on aika loppu omaishoitajana toimimiseen. Ymmärrän sen täysin.

TT-kuva otettiin viime viikolla ja keskiviikkona saatiin kuulla, että kasvain on suurentunut ja mennyt jo yhdeksännen selkänikaman alle, seitsemännen ja kahdeksannen lisäksi. Äiti soitti ja minä makasin darrassa sängyssä. Osasin odottaa huonoja uutisia, mutta itketti silti. Heti äidin perään soitti yhteistyökumppani työasioissa. Sain koottua itseni niin kuin aina saan.

Hoitoja ei enää jatketa, siinä ymmärryksessä olen. Peijaksen toiminta on epämääräistä eikä äiti osaa tai jaksa vaatia parempaa ja enemmän.  

Iskä lähti eilen aamusta kipuklinikalle ja päätyi keuhkosastolle. Huone on sama, jossa iskä vietti viikon joulukuussa. Köhinä on kamalaa ja huoneessa on hyvin sairaita ihmisiä, jotka ovat pääsääntöisesti aivan sekaisin lääkkeistä. Iskä ei saa nukuttua ja syöminen on vaikeaa. En ymmärrä minkä vuoksi kipuklinikalle piti mennä viikonlopuksi, kun lääkärit ovat kuitenkin vapaalla. Lääkkeiden annostuksia oli kuulemma yritetty muuttaa, mutta laihoin tuloksin.

Ensi viikolla ehkä selviää sitten taas enemmän – enemmän mitä, en tiedä. Jotain. Kituutellaanko tässä nyt sitten kuinka kauan? Sen tiedän, että sairaalaan iskä ei halua, koska on aivan varma, että jää sille tielle. Äiti aina sanoo, että olisi parempi lähteä vain kertalaakista. Ehkä niin. Sairastaminen on kaikille niin rankkaa.

Olen diagnoosista asti miettinyt paljon sitä, minkälaista elämä on ilman iskää. Ihminen, jonka olen tuntenut koko elämäni onkin yht’äkkiä poissa. Ihminen, jolle olen soittanut koskien käytännön ongelmia ja jonka viisauteen on aina voinut luottaa, häntä ei enää ole. Eniten olen huolissani äidin jaksamisesta.

Iskän kuoleman odottaminen on sen takia kait niin ”helppoa”, että olen loppujen lopuksi niin kaukana itse sairastamisesta. Ei iskä ikinä minulle puhu niitä asioita, joista äiti soittaa ja kertoo. Iskä on aina reipas meidän lapsien silmissä vaikka pelkääkin ihan kauheasti.

Meillä töissä jengi ravaa röökillä, ja olen siinä samalla miettinyt röökiaskien kansia. Niissä kovasti pelotellaan keuhkosyövästä. Voin kertoa, että ne kuvat eivät ole mitään verrattuna siihen, kun pääsee seuraamaan vierestä mitä keuhkosyöpä ihan oikeasti tekee ja miltä se näyttää ja tuntuu. Kuvat ovat vain pelotteita kunnes niistä tulee totta.

Ja sen jälkeen mikään ei ole enää ennallaan.

suhteet ystavat-ja-perhe