Viime viikon sunnuntai

Iskä on taas väsyneempi. Tulehdusarvot ovat 200, mutta leukosyytit ovat laskussa, joka yleensä enteilee myös tulehdusarvojen laskua. Kun tulehdusarvo tippuu alle sadan, pääsee jo kotiin. Nyt näin jälkeenpäin ajateltuna, että syöpää sairastava potilas, jonka yleiskunto on olematon, lähetetään kotiin 99 tulehdusarvoilla – ei juurikaan mitään järkeä. Ymmärrän että vuodepaikat ovat tiukassa. Ja iskähän on muuten terve, paitsi että on syöpään kuoleva potilas.

Lähdemme kotiin. En muista mitä puhumme ajomatkalla. Äiti ei ole kovinkaan toiveikas. Liikaa murheita.

Tämän viikon maanantai

Tulehdusarvot ovat 37, iskä pääsee tiistaina kotiin. Helpotuksen huokaus, muistaakseni. Mutta iskällä on ollut keuhkokuume. Hän on viettänyt sairaalassa vasta 5 päivää. Iskä haluaa kotiin eikä äitikään jaksa kyseenalaistaa lääkärien päätöstä.

Tiistai

Tiistaina äidille tulee täyteen 65 vuotta elettyä elämää. Tarkoituksena on mennä käymään, viedä kukkia ja sukkia, koska sukat ovat kuulemma lopussa, mutta äitiä ei ole huvittanut ostaa vaatteita diagnoosin jälkeen. Mutta tiistain ajokeli on kamala. Lähden töistä puoli kuuden aikaan välttääkseni pahimman ruuhkan ja mahdolliset tieltä ulosajot. Kehä ykkösellä on matkan varrella neljä autoa lumipenkassa. Ajan säätilan edellyttämällä tavalla ja selviän kotiin ehjin nahoin.

Soitan ja kerron, että piti tulla yllätyskäynnille, mutta kun tämä keli. Äiti toteaa ettei ole mitään järkeä. Jää kukat ja sukat saamatta, ne mitä en ole saanut edes ostettua. Pieni syyllisyydentunto kalvaa, en saa edes äidille kukkia aikaiseksi, mutta näin tämä nyt vaan on.

Iskä on tullut kotiin, mutta aamupäivä on taas ollut kamalaa säätöä, lääkkeet on jäänyt ottamatta ja joissain testeissä on pitänyt käydä, mutta kaikilla on ollut kamala kiire eikä kotonakaan olla neuvottu, että mitä tulee tehdä, otetaanko panadolia vai eikö oteta ja mitä nämä antibiootit nyt ovat ja miten niiden kanssa toimitaan.

Keskiviikko

Äiti soittaa puoli yhdeksän. Iskällä on noussut kuume ja tällä kertaa lanssi on saapunut ajoissa. Kuumetta on ollut 38 astetta, vähän vähemmän kuin itsenäisyyspäivänä. Äiti on murheellinen. ”Kyllä se niin on, että me ollaan täällä pian vaan kolmestaan. Yleiskunto on niin huono.” Pala nousee kurkkuun. Yritän sanoa jotain, joka veisi ajatukset pois kuolemasta, mutta en oikein onnistu. Lopetamme puhelun, minulla on palaveri alkamassa. Duunikaveri pölmähtää työpisteelleen sermin taakse, iloisena, ja kyselee miten menee. Nielaisen kerran, pieni tauko, kyynelet ovat jo tulossa, ”Kait tämä tästä.” Saan sanottua ja painelen yksikseni neukkariin.

Istun täydellä ilmastoinnilla käyvässä minineukkarissa ja hengittelen ja nielesken. En jaksa tätä kuolemista heti aamusta, etenkään nyt, kun töissäkin on tapahtunut taas niin erikoisia asioita. Nieleskelyä ja seinään tuijottelua. Itkettää. Pakko lähteä.

Harpon kellarin vessaan. Kyyneleet nousevat silmiin. Käännän pään taaksepäin, että pysykää nyt siellä, ei tarvitse lähteä vierimään ja sieltähän ne tulevat. Muutama vana. Huokaisen. Tiedän että äidillä on huolia ja murheita ja että äiti on oikeasti aika yksin tämän jutun kanssa, ainakin arjessa, mutta onko pakko nyt, kun mä olen töissä. Ei nyt, ei virka-aikaan. Kuolema täytyy sulkea pois virka-aikoina.

Pyyhin kyyneleet, hengittelen. Harpon takaisin neukkariin, käytävällä tulee vastaan puolituttuja. Moikkaan. Kukaan ei katso perään, että mikähän totakin akkaa oikein vaivaa, joten taidan olla salonkikelpoinen palaveria varten.

Selviän palaverista.

Torstai

Äiti soittaa illalla. Iskä on ollut murheen murtama. Äiti on sanonut, että nyt selätetään tämä ja tulet mun kanssa kotiin ja iskä on vaan tuijotellut kattoon, että enpä tiedä.

Viime keikalla iskä on ollut sisätautien osastolla, tällä kertaa keuhko-osastolla, joka on aika kauhea paikka. Hirveää rykimistä kuulemma. Potilaatkin näyttävät sairaammilta.

Torstai menee. Kuume on laskenut, mutta tulehdusarvot ovat koholla. Lääkärit eivät oikein osaa sanoa mistä tämä johtuu. Mutta osastolla kiertävä lääkäri, joku vanhempi tällä kertaa, ihmettelee minkä takia iskä on laitettu pois niin aikaisin viime kerralla. Ei olisi saanut laittaa. Me kaikki olemme samaa mieltä. Mitähän kävisi, jos omainen kieltäytyisi ottamaan potilasta kotiin? Pitäisiköhän yrittää sellaista ensi kerralla?

Perjantai

Torstai-iltana saan erikoisen sähköpostin liittyen yrityksemme markkinointiin. Vastaan markkinoinnista ainakin jollain tasolla ja erikoisella tarkoitan sitä, että en voi todeta kuin, että mitä vittua täällä taas tapahtuu. Joten perjantaina, kun menen töihin, tunnelma on valmiiksi jo epäuskoinen ihan kaikkeen mahdolliseen. Eikä tätä tietenkään luonnollisestikaan helpota se, että tänään on kummisetäni hautajaiset.

Töissä on ihmettelyä ja asioiden ja silmien pyörittelyä ja olen vetänyt kierrokset muutamaankin otteeseen aivan tappiin ja kello kaksitoista päätän, että kiitos hei, minä lähden nyt hautamaan kummisetääni. Kolleegani katsoo minua silmälasiensa päältä ja toivottaa voimia, ja kun hän sanoo sen, tiedän että hän on tosissaan ja tietää mistä puhuu, itsekin syövän läpikäyneenä ja äitinsä rintasyövän jo kolme kertaa vierestä seuranneena.

Äiti on koko viikon sanonut ettei halua tulla hautajaisiin, mutta iskä on sanonut, että sinne pitää mennä, olemme kuitenkin olleet kummisetäni perheen kanssa todella läheisiä jo 30 vuotta. Iskä on soittanut äidille aamulla, että tulethan tänään, kun ei iskä muista kipulääkityksen vuoksi juurikaan mitään. Äiti sanoo, että tulen ja tässä on syy olla menemättä hautajaisiin. Äiti kysyy, että soitanko ja kerron, että en tule? Sanon, että älä soita, kyllä ne ymmärtää.

Menemme hautajaisiin veljeni kanssa kahdestaan. Siunaus on raskas, en voi olla kuin ajattelematta, että tuolla arkussa makaa pian isäni. Itkeskelen ja pyyhin kyyneleitä. Kädet ovat ihan märät. Jumala ja Jeesus-puheet ja taivaaseen meno ei järkytä, mutta vanhojen asioiden muistelu kyllä. Pappi kertoo miten kummisetäni tapasi vaimonsa. Pappi puhuu lapsista ja lapsenlapsista. Iskä ei luultavasti tule koskaan näkemään tyttärensä lapsia. Se surettaa.

Arkulle lasketaan valkoiset ruusut. Muutama virsi ja sitten siunaus on ohi. Tilanne laukeaa.

Kävelemme parkkipaikalle veljeni kanssa, kahvit ovat muutaman kilometrin päässä seurakunnan tiloissa. Sanon, että oli hyvä, että äiti ei tullut. Olemme siitä samaa mieltä.

Kahvilla tilanne on jo erilainen. Juttelemme veljeni lapsuuden kaverin kanssa remonteista ja vauvoista, joiden on määrä syntyä jouluaattona ja huhtikuussa. Kaikki on taas niin kuin ennenkin, kun vietimme iltoja yhdessä samassa pihapiirissä. Paitsi että iskä ja äiti eivät ole täällä eikä ole kummisetänikään. Ja nyt mukana on jo lapsia, kun aiemmin oli vain teini-ikäisiä, veljeni ja hänen kaverinsa, ja sitten minä pienimpänä.

Jotta perjantai saisi arvoisensa kruunun, olen sopinut treffit samalle illalle, joskus aikoja sitten jo, ennen kuin tiesin hautajaisista. Päästyäni kahvitteluista, laitan kotimatkalla autoradion täysille ja laulan Despaciton mukana. Despacito muistuttaa minua kesäkuusta, kun olimme tiimimme kanssa mökkireissulla. Ajelimme kolleegani kanssa mökiltä kotiin ja Despacito oli silloin iso hitti. Hymyilen. Haluan mennä siihen kuplaan, jossa ei ole sairauksia tai kuolemaa. Kotiin päästyäni pikameikki, hampaiden pesu ja menoksi. 

Ilta sujuu onneksi hyvin enkä joudu tilanteeseen, jossa joutuisin kertomaan perheestäni yhtään mitään. Olen kuplassa ja kuplassa on kivaa ja helppoa ja kevyttä.

Deittailun osalta kuplasta poistuminen hirvittää. Olen välillä niin rikki ja väsynyt, että en halua kaataa tätä kenenkään muun niskaan, ainakaan sellaisen, jolla ei ole tilanteeseen osaa eikä arpaa. En pidä itseäni tässä tilanteessa kovinkaan potentiaalisena vaimoehdokkaana kenellekään. 

___

Tämä viikko on ollut melko raskas. On turhauttavaa, että iskän kuume saadaan laskemaan, mutta tulehdusarvot ovat koholla eikä siihen löydy mitään syytä. Tämä soutaminen-huopaaminen muistuttaa jotenkin viime keväästä, kun syitä kylkikivulle yritettiin kovasti etsiä eikä mitään saatu aikaiseksi. En voi olla ajattelematta, että syöpä on lähettänyt etäpesäkkeitä vatsaan tai suolistoon ja sen takia tulehdusarvot ovat koholla. Olen fakkiutunut siihen ajatukseen, että syöpä ei näy kuin TT-kuvassa, johon eivät pääse kuin henkihieverissä olevat. Ja sitten on jo liian myöhäistä.

Kirjoitin taannoin, että joskus olen onnellinen. Nyt tuntuu, että siitä on puoli vuosisataa. Asioiden kirjaaminen ylös syventää ahdistuneisuuden tunnetta. Aina näin ei ole, mutta nyt on. Joten taidan lopettaa kirjoittamisen tältä aamulta. Ehkä aloitan uuden taulun maalaamisen, maalaaminen vie jonnekin muualle, pois tästä kaikesta. Se vie pois silloinkin, kun kaikki on hyvin. Olen zen, kun maalaan.

Haaveilen kodista kalliolla, mäntyjen keskellä. Ikkunasta näen meren, joka kimmeltää auringon paisteessa. Ikkuna on auki ja siitä käy pieni tuulenvire. On kesä. Ateljeessani on neljä metriä huonekorkeutta. Maali on tuhrinut lattian, joka on tehty puulankuista. Hiukseni ylettyvät alaselkään, mutta aina maalatessa hiukseni on kiedottu pään päälle nutturalle. Minulla on päälläni Marimekon maksimekko ajalta ennen syntymääni. Mekko on säilynyt hyvänä, olen ostanut sen kirpputorilta.