Tänään on Suomen Itsenäisyyspäivä. Suomi 100, tähän kaikki huipentuu. Ja minusta ei tunnu juurikaan miltään enkä ajatellut ottaa siitä mitään paineita. Tämä on ensimmäinen juhlapyhä sinkkuna. Eilen mietin, että olisi kivaa seurustella. Luoda joku rutiini juhlapyhille, käydä isossa ruokakaupassa pyörimässä ja tekemässä heräteostoksia sen toisen kanssa. Samaan aikaan kaikki tuollainen tuntuu todella kaukaiselta. Olen ollut deittiapitta jo reilun viikon. Tinderin lataaminen tuntuu tervassa tarpomiselta.

Mutta se sinkkuudesta ja nettideittailusta, elämäni pienimmästä murheesta.

En ole muuten kirjoittanut taas kahteen viikkoon. Asioiden kertaaminen on ollut luontevampaa silloin, kun jotain on tapahtunut. Nyt ei oikein ole. Iskä on rampannut verikokeissa, jotka ovat edelleen priimaa. Maksa-arvot olivat vähän koholla, mutta lääkäri epäili, että se voi johtua antibiooteista. Lääkärissä käytiin viime viikon lopulla, torstaina. Röntgenkuva näytti, että kasvain olisi ehkä vähän pienentynyt, mutta se voi johtua myös kuvakulmasta. Tavallaan ihmettelen minkä vuoksi röntgenkuvia edes otetaan isäni tapauksessa, jos niistä ei juurikaan mitään voida päätellä. TT-kuva paljastaa totuuden. TT-kuva otetaan joskus ennen joulua.

Jos perjantaina verikokeissa on jotain feelua, sytostaatteja ei voida jatkaa. Äiti on ihan varma, että näin on (vaikka tälle oletukselle ei ole mitään faktoihin perustuvaa). Juttelimme eilen puhelimessa äidin kanssa. Pelko iskän menettämisestä on niin suuri. Taas on ollut paljon päiviä, kun kotona on oltu niin kuin ei mitään. Siihen ajatusmaailmaan on varmasti vaikea tottua: mikään ei ole päällisinpuolin hätänä, mutta silti kuolemantuomio on annettu. 

Äiti odottaa, että hoidot ovat ohi ja että lääkäri sanoo, että nyt voitte elää, että aikaa on vielä jäljellä. Tietenkään lääkäri ei voi sanoa mitään tuollaista. En tiedä mitä sytostaattien jälkeen tehdään, mutta onhan tämäkin jo sitä aikaa, kun voimme elää. Jokainen hetki lisää, kun iskä on täällä, on elettävää elämää. 

Kävimme maanantaina tekemässä testamentin. Se oli meidän tapauksessamme hieman turhaa, kun jaettavaa omaisuutta on niin vähän. Juristi kertoi hieman kuoleman jälkeisistä toimenpiteistä, mikäli lapsille haluaa antaa ennakkoon rahaa ilman, että joutuu maksamaan veroja. Vinkit olivat ihan hyödyllisiä. Jostain syystä en kokenut tilannetta ahdistavaksi tai oudoksi. Aloin miettimään omaa kuolemaani, mihinhän tallentaisin kaikki sometilieni salasanat, että joku pääsee poistamaan tilini sitten kuoleman koittaessa?

Kummisetäni kuoli viime viikolla. Hän oli ollut jo pitkään dementoitunut ja asunut hoitokodissa. Kummitätini oli käynyt katsomassa häntä viikoittain. Kummisetäni ei ollut enää vuoteen puhunut mitään. En voi oikeastaan edes kuvitella miltä tuntuu menettää puoliso noin. Kun kuolema nyt tuli, se oli kuulemma tietynlainen helpotus. Viikon päästä on muistotilaisuus, johon osallistumme äitini ja veljeni kanssa.

Elämä on niin kummallista. Läheisen vakava sairastuminen muuttaa kaiken. Elämässä alkaa uusi jakso. Ja meidän tapauksessamme, kun iskä kuolee, siitä alkaa taas toinen uusi jakso. Tietyllä tavalla elämä on täynnä uusia jaksoja. Ei välttämättä uusia alkuja, mutta uusia jaksoja ainakin. 

Tämän jakson kanssa olen jo jotenkin oppinut elämään. On sairaalassa ramppaamista, vahvoja lääkkeitä, hoitoja, äidin huoli, minun huoleni äidistä ja iskästä, hyviä päiviä ja vähän huonompia. 

Seuraava jakso on sitten jo jotain ihan muuta. Siihen ei voi valmistautua eikä sitä voi ennalta kuvitella. Nyt on vain keskityttävä tähän jaksoon, tähän hetkeen. Kuten sanoin, elämä on niin kummallista. 

” Look around you, appreciate what you have. Nothing will be the same in a year.”