” Nää asiat pitäisi hoitaa, testamentti ja kaikki. ” Iskä sanoo taas viidennensadan kerran. Äiti sanoo, että joo, mutta ei jaksa nyt, joskus sitten. Asioiden hoitamiskeskustelua ollaan käyty jo monta vuotta, tuloksetta. Äiti on pantannut asiaa, varmaan siksi, että järjestelyt sitä silmällä pitäen, että joku päivä kuollaan, ovat ahdistavia. Niinhän ne ovatkin, kuka nyt omaa kuolemaansa haluaisi ajatella? Sittenhän se on totta. Eikä kukaan halua kuolla. No, nyt ollaan saavutettu se ”joskus sitten”. 

Iso omakotitalo pitää myydä. Iskä puhuu asoasumisesta. En näe siinä mitään järkeä. Jos on pääomaa, miksi makuuttaa sitä pankkitilillä, kun sen voisi laittaa seiniin? Saisi ainakin sitten omansa pois. Omansa pois, joo, mutta milloin, käyn miettimään. Kun äitikin on kuollut? Sitten meillä on käsissämme asunto, josta parhaassa tapauksessa alamme riitelemään veljeni kanssa. Aivan mahtavaa. Asoasuminen alkaa kuulostamaan houkuttavalta. Sitäpaitsi, asia ei liity minuun kuin sen verran, että autan muutossa ja myyn Torin kautta turhaa irtaimistoa pois. Pääasia, että iskällä ja äidillä on hyvä olla.

Pankkiin pitää muutenkin varata aika. Mutta katsotaan miten hoidot etenevät.

Peijaksesta päästyämme, se ensimmäinen viikko, se oli aivan hirveä. Iskä oli ihan kamalassa kunnossa. Nyt se oli jo selkeästi pirteämpi, puhu oli sujuvampaa ja liikkuminen reippaampaa. Veljeni haki iskälle rollaattorin, jolla iskä on nyt ajellut pikkumatkoja, sisällä toki vain. Heitän huulta, että ei saa sitten ajaa ylinopeutta. Iskää naurattaa. 

Äiti hössöttää ja stressaa edelleen ihan kauheasti. Jutellaan äidin kanssa kahdestaan ja minä sanon, että iskä on kyllä tosi paljon reippaampi. Äiti on samaa mieltä, syöminenkin on parantunut. Äiti kertoo keittiössä, iskän kuulevien korvien kantamattomissa, että iskä on kysynyt mitä se palliatiivinen hoito on. Äiti on kertonut itkua pidätellen, että kun kasvainta ei voi kokonaan leikata niin sen kasvua voidaan vaan hillitä. Mutta että toivotaan, että se pienenisi ja lopettaisi iskän kiusaamisen. En tiedä mitä iskä on silloin ajatellut, äiti on ainakin vain pidätellyt kyyneliään. Miten sitä sanoo elämänsä rakkaudelle, että hän on parantumattomasti sairas? 

Luen taas keuhkosyövästä ja parantumattomasti syövästä. Tulevaisuudessa lienee niin, että syöpä on vain yksi krooninen sairaus, jonka kanssa pystyy lääkityksen turvin elämään. Mutta se on sitten joskus, se ei taida tähän aikaan vielä osua. Toivottavasti näin kuitenkin on sitten tulevaisuudessa. En tarkoita, että ihmisten pitäisi elää ikuisesti, mutta se, että menettää läheisensä niin nopeasti, on ihan kamalaa.

Oma oloni on ollut melko hyvä. En tiedä onko enää olemassa ”normaalia”, mutta ainakaan en ole koko ajan ahdistunut. Sairauden voittamat on vielä pahasti kesken, en osaa sanoa milloin pystyn jatkamaan sitä. Tänään illalla on ystäväni tuparit, sellaista sosiaalista tekemistä en ole harrastanut diagnoosin jälkeen. Viina alkaa takuuvarmasti itkettämään, joten yritän olla viisas ja ottaa vain muutaman siiderin. 

Tämä on muutenkin hyvä testi sille, että pystynkö olemaan oikeasti iloinen vai olenko vain sillä tavalla ”pinnalta iloinen”, ei niin, että teeskentelisin, mutta kumpuaako ilo sydämestä asti vai onko suru valloittanut sydämen kokonaan. Onko minun sydämessäni tilaa onnelle ja ilolle?