Lily

Muitaki ihmisii

tia_mh

Miltä pitää tuntua?

Sunnuntai

Tulen kotiin joskus neljän aikoihin. Käyn Ikeassa. Itken matkalla ehkä muutaman kerran. Kotona ajattelen, että nyt teen ihan kaikkea muuta kuin vellon tässä syöpäasiassa. Tsättäilen kaverin kanssa ja haukumme kilpaa miehiä. Illalla eksyn kuitekin lukemaan palliatiivisesta yksiköstä ja hoidosta. Luen että kun kuoleman hyväksyy osaksi ihmiselämää, olo helpottuu. Yritän aloittaa hyväksymisen, sei ei olekaan ihan helppo rasti.

Maanantai

Menen töihin. Olen jotenkin todella jännittynyt vaikka tiedän, että minua odotetaan töihin ja siellä kohtaan kavereita. Kerron kahdelle työkaverilleni. Molemmat pahoittelivat ja sanovat, että työ on sitten toisarvoista. Niin kuin onkin. Kerron kolmannelle ja neljännelle. Helpottaa vähän. Juttelen yhden kanssa pidempään, toisen kanssa lyhyemmin. Sanon ettei mun kanssa tarvitse sitten jännittää tai varoa mitenkään, haluan että ollaan ihan normaalisti. 

En saa töissä juurikaan mitään tehtyä. Tuijotan ruutua, räplään kännykkää. Päätän että yhden kuvan saan lisättyä nyt tähän esitykseen ja otsikon, jos saisin kirjoitettua niin se olisi jo jotain. Saan ne aikaiseksi.

Soitan työpaikkalääkärin ajanvaraukseen. Pyydän aikaa lääkärille. Ajanvaraustäti kysyy kävisikö hoitaja. Kysyn mitä kaikkea hoitaja saa tehdä. ”Ai meinaatko sairaslomaa vai?” ”Joo laita kuule vaan suoraan se lääkäri.” Olen kiukkuisessa mielentilassa ja kaikki käy vituttamaan alta aikayksikön. Onneksi en sentään kiroile tädille. Eihän se tädin syy ole, että aina ensin pitäisi sitä hoitajaa tyrkyttää soittajalle.

Työpaikkalääkäri on jokseenkin ymmärtäväinen, jokseenkin käy vituttamaan koko käynti. Pyydän purnukan Opamaxia, varmuuden vuoksi. Saan lähetteen psykologille. 

Itken kotimatkalla. Liikenteessä on agressiivisia kuskeja ja mietin vain, että vittu kun ihmiset osaavat olla tyhmiä. 

Mätän illalla taas ruokaa kaksin käsin ja voin myös fyysisesti pahoin.

Tiistai

Töissä. Aamupäivä menee melko hyvin. Suoriuduin tehtävistäni helposti ja iltapäivällä on jo jotenkin helpompaa. On pitkiä aikoja, kun en mieti koko asiaa kertaakaan. Nauramme duunikavereideni kanssa joillekin aivan dorkille jutuille. On kevyttä, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

Menen illalla kotiin, äidin ja iskän luo. Sama ahdistava ilmapiiri. Äiti hössöttää, iskä on hiljaa tai sitten äksyilee äidille. Sellainen siitä on nyt tullut, laittaa vastaan kaikessa, ei halua liikkua eikä syödä. Tai syö sen mitä viitsii, ehkä yhden jugurtin ja vähän puuroa. Se saa äidin entistä hermostuneemmaksi.

Menen nukkumaan ja nukahdan miltei heti.

Keskiviikko, tänään, 4.10.2017

Ensimmäinen käynti Meilahdessa syöpäklinikalla, palliatiivisessa yksikössä. Hoitaja on ystävällinen ja neuvoo auliisti. Iskä juo vettä, suuta kuivaa. Menemme juttelemaan lääkärin kanssa. Lääkäri puhuu suomea, mutta on melko virallinen. Nuorempi naishenkilö, vaikuttaa fiksulta. Katsomme tuumoria kuvista, se on takertunut selkärankaan, mutta ei ole lähettänyt etäpesäkkeitä minnekään. Syöpää ei voi parantaa, mutta sen etenemistä voidaan hidastaa. 

Ei voi sanoa kauanko tuumori on siellä ollut ja tehnyt tuhojaan, kaikki nämä, ehkä, tai ainakin sinnepäin, selviää Peijaksessa keuhkopolilla, jonne siirrymme Meilahden sädehoitojen jälkeen. Sädehoitoja on kymmenenä arkipäivänä putkeen, jos iskä vain jaksaa. Iskä on luottavainen, äidistä en osaa sanoa. Peijas ei ainakaan viimeksi näyttänyt parhaita puoliaan meille, toivotaan, että nyt olisi erilaista. 

Lähdemme kotiin. Kotimatkalla on jotenkin huojentunut olo, tietyllä tapaa. Nyt asiat ainakin etenevät. Iskä nukahtaa etupenkille.

—

Alan olemaan jo vähän turta. Alkushokista ollaan selvitty. En ole käyttänyt Opamaxia. Olen miettinyt paljon miltä tässä pitäisi tuntua. Jo ennen tätä olen oppinut tutkailemaan tunteitani ja analysoimaan niitä. Olen peruspositiivinen enkä ole koskaan ollut masentunut. Suhtaudun kaikkeen tulevaisuuteen luottavaisesti. Pitäisikö minun olla enemmän sekaisin? Itkeä ja parkua? Vai luottavaisesti uskoa, että tästä selvitään puhtain paperein?

Tiedän kuitenkin että iskä ei parane. Sisäistän sen ja ehkä olen myös hyväksynyt sen. Toivon että kivut hellittäisivät. En oikein osaa sanoa muuta. Fiilikset heittelevät laidasta laitaan. Varaan psykologin käynnin ensi viikolle. Olen huomannut, että ei ole enää viikonpäiviä, on vain päiviä.

Avainsanat:
Suhteet Ystävät ja perhe Terveys
tia_mh

Pahasen Leena

Kun aloin kirjoittamaan tätä blogia, muutama päivä sitten, ajattelin että tästä ei tule itkubogia. No, juurihan sellainen tästä tuli. Paitsi että ei välttämättä tullutkaan. Tämä blogi voi olla ihan mitä tahansa, koska missä se määritellään miten tätä asiaa pitäisi käsitellä? Joka toinen hetki ajattelen, että en pysty enkä kestä tätä ja joka toinen hetki, että kuolema on luonnollinen osa elämää – me kaikki kohtaamme sen jossain vaiheessa.

Tänään ei itketä, tai juuri nyt ei itketä. Eilen oli aika kamalaa. Iskä on ihan masentunut. Toivon vaan, että nämä viimeiset hetket olisivat mahdollisimman helppoja meille kaikille. Toivon että Meilahdessa puututaan ennen kaikkea tähän henkiseen puoleen.

Eilen istuimme hiljaa. Äiti puhui, höpötti vaan menemään, mutta minä olin hiljaa. En tiennyt mitä sanoa. Tänään aamulla ajattelin, että sen täytyy loppua. Että jos meillä on ollut hauskaa iskän kanssa aina niin minkä takia sen pitäisi loppua nyt? Iskällä on tosi hyvä huumorintaju ja laaja tietämys asioista. Iskän kanssa on tosi kiva jutella.

Haluan että iskä ei ole surullinen ihan koko ajan. Tästä intoutuneena menin aamulla sänkyyn iskän viereen. Katsoimme läppäriltä Antti Holman sketsejä, Mutsi somessa ja Pahasen Leenaa. Iskä naurahti muutaman kerran. Iskä ei varmaan halua, että musta tulee hoitaja, mutta koomikoksi taidan kelvata 🙂

Veljeni ja hänen avovaimonsa tulevat käymään tänään, mutta seurueesta puuttuu kuumeen vuoksi heidän 2-vuotias poikansa. Harmi, sillä siitä tyypistä saa suunnatonta energiaa.

Ja tänään minä menen takaisin omaan kotiini ja äiti jää iskän kanssa kahdestaan. Menen huomenna töihin, onneksi rästihommia ei ole ihan järkyttävän paljon. Toisaalta taas, kiva päästä töihin eikä haittaa vaikka menisi vähän pidempään. Mietin jo etukäteen, että huominen voisi olla syöpä vapaa-päivä, mutta ei sellaisia taida enää ollakaan. Tämä asia on sellainen, että ei tästä pääse eroon kuin muutamiksi hetkiksi kerrallaan. Mutta sekin riittää, elämä on paljon muutakin kuin pelkkää syöpä.

Meinasin muuten pyörtyä perjantaina. Heräsin kamalaan rintakipuun, oireet tuntuivat samalta kuin mitä äidillä oli keskiviikkoaamuna, siksi ymmärsin olla pelästymättä. Kävelin olohuoneeseen, äiti oli onneksi vielä hereillä. Onneksi tajusin istua alas, sillä muuten olisin pyörtynyt. Nostin jalat seinää vasten ja äiti toi rauhoittavan ja mehua. Olotila meni nopeasti ohi ja pääsin nukkumaan ja nukuin sikeästi aamuun asti.

Olin ennen tätä kohtausta lukenut palliatiivisesta hoidosta ja siinä jotenkin tajunnut, että tämä ihan oikeasti on suurella todennäköisyydellä tässä. Itkin lohduttomasti. Mikään ei ole koskaan aiemmin tuntunut näin pahalta. Luopumisen tuska on ihan hirveä. Iskä on aina ollut täällä ja auttanut mua kaikessa. Ja tiennyt kaikesta kaiken. Iskä on tehnyt mun kanssa monta muuttoa ja asentanut lamppua ja taulua. Viimeisimmän muuttoni myötä, nyt kesällä, olen opetellut jo vähän itsekin asentamaan. 

Kun äiti muuttaa kerrostaloasuntoonsa, autan äitiä asennusjutuissa. Ja mun veli auttaa myös, onneksi meitä on monta eikä kukaan jää yksin. Iskäkin on jo sitten paremmassa paikassa ja me tullaan joskus perästä ja ollaan taas yhdessä kaikki. 

Mutta ensin meidän täytyy elää tämä ainutlaatuinen elämä, joka meille kaikille on syystä tai toisesta suotu.

Avainsanat:
Suhteet Ystävät ja perhe Terveys Syvällistä