…Kun oli diagnoosin vuosipäivä. En kirjoittanut. Syyskuun 26.päivä vuonna 2017 isälläni todettiin keuhkosyöpä. Vuosi siitä eteenpäin iskä oli ollut jo puoli vuotta kuolleena. En muista missä olin viime vuonna tuohon aikaan, saatika mitä tein. 

…Kun oli isänpäivä. Se olisi tuntunut luonnolliselta. Että tällainen tämä isätön isänpäivä nyt on. No, se oli oikeastaan ihan tavallinen. Veljeni oli perheineen käymässä. Olin tehnyt mieheni toiveiden mukaisesti Toscakakkua, tämä oli ensimmäinen kerta ikinä. Kakkua olisi voinut pitää hieman pidempään uunissa, mutta maku oli ainakin ihan OK. Iskä puuttui, mutta taaperot ikäiset lapset veivät hyvin aikuisten huomion.

…Sitten en olekaan enää miettinyt kirjoittamista. 

Jouluna kävimme mieheni kanssa äitini luona päivällisellä. Pöytä oli katettu runsaaksi kaikenlaisista herkuista, niin kuin meillä on aina jouluna ollut tapana. Äiti muisti totuttuun tapaan voivotella kerta toisensa jälkeen, miten ruokaa jää taas yli. Istuimme pöydässä ja söimme. Oli hiljaista. Iskä puuttui seurasta. Jos iskä olisi ollut meidän kanssa siinä, hän olisi aloittanut keskustelun ”Luin muuten Hesarista viime viikolla, että…” tai vaihtoehtoisesti: ”Olettekos muuten kuulleet sellaisesta jutusta kuin…”. Ja keskustelu olisi alkanut. Iskä olisi pitänyt huolen siitä, että ruokapöydässä ei ole hiljaista ja että me kaikki olisimme päässeet osaksi hänen knoppitietoudestaan.

Kotiintulomatkalla kerroin miehelleni, että iskä puuttui ja että jos iskä olisi ollut siinä meidän kanssa niin minkälaista sitten olisi ollut. Itkin muutamat kyyneleet ja sitten se meni ohi. 

Yhä useammin olen huomannut, että pystyn puhumaan iskästä ilman, että silmät kostuvat. Välillä, kun olen yksin, ne kostuvat enemmän. Ei ole vaikeaa sanoa, että iskä sairastui keuhkosyöpään ja kuoli diagnoosin jälkeen puolessa vuodessa. Jotkut ihmiset tuntuvat hieman vaivaantuvan ja mietin siinä hetkessä, että pitäisikö sanoa, että ”ei se mitään, mä olen kyllä käsitellyt tän asian. Käsittelin silloin jo.” Jotkut sanovat, että ovat pahoillaan, jotkut eivät osaa sanoa mitään. Se on ihan OK. Mielestäni ehkä tärkein asia, joka ihmisten pitäisi tietää, on ainakin omalla kohdallani se, että oikeita sanoja ei ole, niin kuin ei ole vääriäkään. Kuolema koskettaa tietysti aina eri tavalla, mutta minä olen sinut sen kanssa, että iskä on kuollut.

Iskän puhelinnumero minulla kyllä edelleen on. Olen miettinyt sen poistamista, mutta ainakaan toistaiseksi en ole kokenut tarvetta sitä poistaa.