Se tulee ajoittain, ihan outoina hetkinä, iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Makasin eilen sängyssä, yritin saada unen päästä kiinni, sitten se ajatus tuli – iskä on kuollut. 

Ajan Vihdintietä kotiin, olo on täysin normaali, mutta sitten – iskä on kuollut.

Yhtiökokouksen pöytäkirjassa ilmoittavat, että ikkunoita ollaan tiivistämässä, pakko soittaa iskälle ja kertoa – mutta enhän minä voi, iskä on kuollut.

Saatan olla onneni kukkuloilla, tekemässä ihan vaan jotain, sitten se taas tulee, se ajatus – iskä on kuollut.

En ala itkemään, en ala miettimään sen enempää. Tajuan vain, että iskää ei enää ole.

Veljen poikani ristiäisissä meinaan ratketa itkemään. Pappi puhuu isovanhemmista, jotka suojelisivat pientä lasta. Katson äitiä. Kyynelet nousevat silmiin. Ei ole kuin yksi isovanhempi, minun äitini. Sain pidettyä itseni kasassa. Iskä on kuollut.

On niin kliseistä sanoa, että aika korjaa, mutta niinhän se tekee. Suru muuttaa muotoaan, ikävä ei lähde koskaan. 

Kun iskä sairastui, yritin etsiä vertaistukea blogeista. Koska halusin käsitellä asiaa mahdollisimman läpikotaisin, kaipasin tekstinpätkiä, joissa kerrottiin minkälaista syöpäsairaan läheisenä oli. Keuhkosyövästä oli melko vähän kirjoituksia, rintasyövästä eniten, ja uutisointi mediassa – se oli lähinnä täynnä sankaritarinoita, joissa kerrottiin miten syövästä selvitään. Mutta meidän tarinallamme ei ollut onnellista loppua.

Tietyllä tapaa halusin myös lukea jostain, että mitä tässä on odotettavissa. Se kuulostaa brutaalilta, mutta omaa oloa olisi helpottanut tieto siitä milloin tämä painajainen loppuu. Sellaistahan ei voi tietenkään tietää, mutta esimerkkien kautta olisi voinut laskea edes jonkunlaista suuntaa antavaa ennustetta. Lopputulos meidän tapauksessamme oli reilu viisi kuukautta.

Keuhkosyöpä on siitä pirullinen syöpä, että se löydetään yleensä aivan liian myöhään. Kasvain on yleensä tehnyt tuhojaan elimistössä jo useamman vuoden ajan ennen kuin varsinaisia oireita, joiden perusteella hakeudutaan lääkäriin, alkaa esiintymään. Sitten kun diagnoosi vihdoin saadaan, reilu 10% on elossa enää viiden vuoden päästä. Sama lienee muissa syövissä, jotka ovat elintärkeissä elimissä.

Luen keuhkosyövästä nyt ensimmäistä kertaa iskän sairastumisen jälkeen. Heti diagnoosin jälkeen sitä luki paljon, mutta jotenkaan mitään lukemaansa ei ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää. Syöpä oli liian lähellä. Nyt kun iskän kuolemasta on 3,5 kuukautta, aiheeseen pystyy suhtautumaan melko neutraalisti. Tai ehkä enemmänkin lääketieteellisestä näkökulmasta. Syöpä tulee, jos on tullakseen, ja keuhkosyövässä 90% tapauksissa sairastunut on polttanut tupakkaa.

Iskälle aloitettiin sädehoito viikko sen jälkeen, kun diagnoosi oli saatu. Sädehoidossa iskä kävi muistaakseni 10 kertaa, kahden päivän välein. Vai olikohan se niin, että ensin annettiin 4 päivää putkeen ja sitten viimeiset kerrat kahden päivän välein? Iskä piristyi sädehoidoista ja varmaan n. kuukauden verran diagnoosin jälkeen kaikki oli niinkuin ennen. Iskä makasi sohvalla ja äiti istui nojatuolissa ja päivät menivät hyvin. Ongelmat alkoivat Peijakseen siirryttyä.

Iskälle annettiin yksi kahdeksan tunnin sytostaattitiputus. Tiputus meni hyvin ja iskä jutteli koko sen kahdeksan tuntia hoitajan kanssa niitä näitä. Kaikki ihmiset, joiden kanssa iskä oli tekemisissä, tykkäsivät iskästä aina ihan hirveästi. Iskä oli nokkela, hauska ja tiesi asioista paljon. Tiputus taisi olla lokakuun lopussa eli kuukausi diagnoosin jälkeen. 

Tähän väliin mahtui isänpäivä, viimeinen kerta, kun iskä kävi veljelläni Olarissa. Lähtöä arvuuteltiin viimeiseen hetkeen asti, mutta kyllä iskä sitten halusi lähteä. Kaikki oli melko normaalia, iskä leikki pojanpoikansa kanssa ja jaksoi hyvin. Paluumatkalla kävimme vielä ajelemassa Suurpellossa, josta iskä ja äiti olivat käyneet katsomassa asuntoa.  

Seuraava sytostaattitiputus oli jo suunniteltu, kun kuume nousi. Tämä taisi olla marraskuun puoliväliä eli diagnoosista oli tässä kohtaa kulunut reilu puolitoista kuukautta. Sitten oltiinkin vähän väliä kuumeessa, joka laski panadolilla ja tuli takaisin. Ambulanssi soitettiin kaksi kertaa, ensimmäisellä kerralla iskä lähti lanssin kyytiin, se oli Itsenäisyyspäivä, ja toisella kerralla iskää käytiin vain katsomassa. Iskä ei halunnut Peijakseen, koska pelkäsi ettei pääse enää pois sieltä. 

Kivut olivat edelleen läsnä päivittäin. Iskä otti vuorotellen Oxycontinia ja Oxynormia, perinteisiä syöpälääkkeitä. Annostus oli alunperin aivan liian pieni. Mielestäni siinä kohtaa, kun tiedetään ettei potilas tule parantumaan, lääkkeen annostelussa ei pitäisi pihistellä. Se, koukuttuuko kuoleva lääkkeisiin, on täysin toissijaista tällaisessa tilanteessa. Kivut on saatava pois, kun tiedetään, että potilaalla on vain joitakin kuukausia elinaikaa jäljellä.

Kipujen johdosta iskä lähti kipuklinikalle Peijakseen. Olimme tyrmistyneitä, kun selvisikin, että iskä päätyi samalle keuhko-osastolle, jossa oli ollut jo aiemmin. Kivun hoito oli epämääräistä ja iskä sairastui keuhkokuumeeseen. Iskä vietti sairaalassa pari viikkoa ja tuli jouluksi kotiin. Se olikin meidän viimeinen joulumme, josta iskä sanoi, että tulen luultavasti muistamaan tämän ikuisesti.

Uuden vuoden iskä vietti vielä kotona, hoidon jatkuminen oli epäselvää ja alkuperäinen lääkäri oli hävinnyt jonnekin. Tilalla oli uusi, jolla ei ollut aikaa eikä oikein suunnitelmaakaan. Olimme kuin jossain limbossa, iskän kunnon heikentyessä koko ajan.

Sitten iskä palasi Peijakseen, liittyiköhän se jotenkin kipuklinikkaan, ja sairastui RS-virukseen ja sai keuhkokuumeen molempiin keuhkoihin. Tämä taisi olla tammikuun puoliväliä eli diagnoosista oli hieman alle neljä kuukautta. Iskä ei juurikaan enää noussut sängystä tässä vaiheessa vaan liikkuminen tapahtui pyörätuolilla. 

Meille aloitettiin puhumaan kuntoutuksesta Katriinan sairaalassa ja aloimme myös itsenäisesti selvittämään mahdollisuutta päästä Terhokotiin. Kaikki halusivat vaan pois Peijaksesta. Kuntoutus oli sanana hassu, maallikon korvaan se kuulostaa siltä, että potilas kuntoutuu takaisin kotiin. Mutta iskän kunto oli niin heikko, joten ajatus kotiin palaamisesta tuntui täysin absurdilta.

Iskä vietiin lopulta Katriinan sairaalaan, jossa iskä oli lopulta kuukauden verran ennen kuolemaansa. Tässä kohtaa iskä vaan makasi sängyssä ja iskälle asennettiin kipupumppu. Kivut saatiin kuriin, vihdoin ja viimein. Iskä näki näkyjä, mutta jaksoi meidän kanssa vielä vähän. Sukulaisia ja ystäviä kävi hyvästelemässä. Lääkäri kertoi, että syöpä oli levinnyt ärhäkkäärsti selän puolelta rinnan puolelle. Sitä ei Peijaksessa kerrottu, sanottiin vaan ylimalkaisesti, että kasvain on vähän suurentunut. Se jäi kyllä vituttamaan, suoraan sanoen. Hieno päätös tälle Peijaks-rallille.  

Iskän kunto heikkeni lopussa, ennen kuolemaa, melko nopeasti. Se alkoi sunnuntaista, kun kävin katsomassa iskää illalla yksin. Yritin syöttää iskää, mutta alas meni vain yksi lusikallinen viiliä ja sekin alkoi yskittämään. Hoitaja sanoi, että limaa on alkanut kertymään. En ymmärtänyt siitä, että liman kertyminen oli yksi lähestyvän kuoleman merkeistä.

Maanantaina iskä vielä vilkutti minulle ja äidille, kun lähdimme kotiin. Tiistaina äiti jäi yöksi ja minä olin äidin kanssa illan iskän luona. Iskä nukkui eikä ollut syönyt juurikaan mitään päivällä. Keskiviikkoiltana kävin hakemassa äidin kotiin. Iskä nukkui eikä reagoinut enää mihinkään. Olin äidin luona yötä ja torstai aamuna, 1.3.2018, sairaalasta soitettiin, että nyt pitää tulla äkkiä.

Ehdimme olla iskän kanssa ehkä reilu puoli tuntia. Hengitys korisi ja lääkäri kertoi, että lopussa saattaa tulla hengityskatkoksia kunnes hengitys lopulta loppuu kokonaan. Niitä tuli muutama ja sitten iskä kuoli, hengitys vain loppui. Siinä sain vastauksen siihen, kun mietin miten syöpään kuollaan.

Jälkeenpäin ajateltuna, jos jotain voisi muuttaa, pyytäisin jutteluapua hoitohenkilökunnalta ja olisin pitänyt huolta, että lääkitys olisi samantien nostettu oikealle tasolle. Ehkä olisin myös vaatinut vastauksia ja sitä, että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Se, olisinko näihin asioihin pystynyt siinä tunnemyrkyssä, on taas toinen juttu.