Äidin ja iskän oli tarkoitus mennä Egyptiin, mutta sitten puhkesi Arabikevät. Matkatoimisto perui matkan ja korvaava reissu tehtiin Sideen. Äiti oli hyvin skeptinen Turkista, mutta päätti kuitenkin antaa maalle mahdollisuuden. 

Yllättäen iskä ja äiti viihtyivät erityisen hyvin ja muutaman Alanyan reissun jälkeen iskä ja äiti päätyivät koti ulkomailla-messuille Wanhaan Satamaan. Messuilta he ostivat asuntojen esittelymatkan, jolta äiti soittikin tohkeissaan, että nyt olisi hyvä asunto löytynyt, että olisiko sellainen ihan hölmöä hankkia eläkepäiviä varten. Rohkaisin äitiä ja iskää toimimaan ja niin alkoivat joka keväiset ja syksyiset reissut ”kesämökille”. 

Iskä ja äiti viihtyivät tosi hyvin ja tutustuivat uusiin pariskuntiin, jotka samalla tavalla pakenivat Suomen vaihtelevia sääolosuhteita lämpimään ja edulliseen maahan.

Viime kevään reissu jäi iskälle ja äidille viimeiseksi. Iskä oli silloin jo aika väsynyt ja nukkui paljon. Äiti ei tietenkään osannut aavistaa mitään. Kun syksyllä oli tarkoitus taas lähteä, reissu jouduttiin perumaan, ihan viime tingassa. Meni kolme viikkoa ja iskä sai diagnoosin. Tovi sen jälkeen iskä sanoi vielä, että olisi kiva päästä keväällä Turkkiin, mutta että ei taida enää päästä.

Nyt me olemme täällä äidin kanssa kahdestaan. Äiti on ollut tosi reipas ja muiden asukkaiden kanssa ollaan muisteltu iskää lämmöllä. Kuppiloiden pitäjät ovat olleet pahoillaan iskän kuolemasta, he muistivat iskän aina hauskana ja lempeänä jättiläisenä, joka oli aina hyvällä tuulella.

Iskä ei sillä tavalla jättänyt jälkeään tänne niin kuin jätti lapsuuden kotiini. Toisaalta, olen ollut täällä vain joitain viikkoja vuosien varrella ja vain kerran iskän kanssa samaan aikaan.

Luin tässä altaalla ollessa syöpäkertomuksen vuoden vanhasta Kuukausiliitteestä. Tarina oli hyvin samankaltainen kuin meillä, tosin nyt syöpäsairaana oli äiti. Väistämättäkin mietin omaa äitiäni. Että hänen kanssaan tämä ralli on vielä edessä. Ja sitten taas toisaalta kaikkien, kaikki me kuollaan. Ja sitten taas itketti vähän.

Mutta Alanya kohtelee hyvin ja tänään me ollaan kaikki vielä elossa. Iskäkin taitaa olla täällä, istua parvekkeella vaikka on sata astetta lämmintä ja lukee lehteä ja polttaa tupakkaa. 

Meillä on sukuhautoja Piikkiössä ja Salossa. Iskän sisko olisi halunnut iskän hautaan Saloon, mutta äiti vastusteli.

Syystäkin. Pääkaupunkiseudullahan me ollaan oltu koko elämämme. 

Tuhkat ripoteltiin Pyhän Laurin kirkon maille vapun jälkeen ja samalla viikolla iskän laattaa kiinnitettiin muistoseinään.

Kävin eilen ensimmäistä kertaa katsomassa iskää. Mietittiin äidin kanssa, että puhutaanko haudasta, ja päädyttiin siihen, että puhutaan.

Käännyttyäni Tuomarinkylän liittymästä Tammistoon muistot alkoivat tulvia mieleeni. 

Olen kasvanut Tammistossa, mutta ilman iskää koko paikka tuntuu kolkolta ja vieraalta. Tammisto jäi vasemmalle, ohitin Mäkkärin ja huoltsikan, jossa iskä kävi aina tankkaamassa. Muistan joskus aikoinaan kuinka haasteellista iskän oli tilata pankista Visa Electron, kun bensa-automaatti ei hyväksynytkään enää käteistä rahaa.

Kyynelet nousivat silmiini jo ennen kirkon pihalle pääsyä. Ihmettelin hetken missä muistolaatat ovat, mutta onnistuin kuitenkin löytämään oikean paikan olemattomalla suuntavaistollani.

Etsin katseellani iskän laattaa. Löysin ensin kummisetäni, sitten oli välissä joku muu ja sitten iskä. Sen jälkeen alkoi lohduton itku. Muurissa luki USKO ja ARMO ja sitten siinä muiden ihmisten joukossa oli konkreettinen muisto iskästä. 

Seinä, johon laatat ovat kiinnitetty, on jokseenkin rujo – kiviseinä kivetyllä kadunpätkällä ja siinä sitten kasa nimiä. Seisoin keskellä tietä, pidin valkoisen bleiserini helmoja nyrkeissäni ja itkin, pitkästä aikaa, isoja krokotiilinkyyneleitä. Sitten itku loppui. Mietin että kaikki meni niin kuin pitikin – ajatusleikki, joka on rauhoittanut kerta toisensa jälkeen.

Ja niin kuin sanotaan, että kun jotain vanhaa kuolee niin uutta syntyy tilalle – menetin elämäni miehen, mutta sain viime joulukuussa toisen tilalle.

Elämä on niin kummallista. Vuosi sitten iskä ja äiti olivat Alanyassa ”kesämökillään” ja nyt iskää ei ole enää olemassa. Olisinko vuosi sitten voinut kuvitella mitään tällaista? En todellakaan. Väistämättäkin mietin mitä tapahtuu vuoden päästä? Missä olen ja mitä teen?

En voi toivoa mitään muuta kuin, että olen hengissä, ja että itse sekä läheisimpäni voivat hyvin ja ovat terveitä. Siinä se loppujen lopuksi on mitä ihminen todella tarvitsee: ympärilleen rakkaita ihmsiä ja hyvää oloa. Kaikki muu on sitten toisarvoista.