5 kuukautta diagnoosista

En ole kirjoittanut miltei kahteen viikkoon. Nyt kirjoitan.

On aamu, heräsin kuudelta kellon soittoon. Nukahdin joskus kello yhdeksän jälkeen, olin ottanut kaksi Opamoxia vaikka kerrallaan saisi vissiin ottaa ”vain” yhden. Edellisen yön odotin soittoa Korsosta, viime yönä en. Lääkkeillä oli osuutta asiaan, nukuin sikeästi koko sen yhdeksän tuntia.

Iskän kunto heikkeni sunnuntaina. Äidillä oli vähän kipeä olo ja eikä sen vuoksi viitsinyt mennä katsomaan iskää. Minä menin sitten illalla. Iskä ei ollut syönyt oikein mitään koko päivänä. Hengitys korisi. Yritin syöttää viiliä, mutta sain vain yhden teelusikallisen syötettyä. Luulin, että syöttäjässä on vika, että eihän oma pieni tytär voi isäänsä syöttää, mutta oikeasti haluttomuus syödä johtui limasta, jota oli alkanut kertyä kurkkuun.

Iskä jutteli vähän jotain, näki morfiinista johtuvia näkyjä, usva ja sumu huoneen nurkassa olivat vaihtuneet lipastoon, jossa oli kolme laatikkoa. ”Se naisten kello on tuolla joissain noista laatikoista, voitko etsiä sen?” Iskä pyysi. Kerroin ettei mitään lipastoa ole. ”Älä Tia viitsi” sain vastaukseksi. Onneksi iskä sitten ymmärsi lopuksi, että se oli vain morfiini, joka tämän aiheutti.

Kun aloin tekemään lähtöä, juttelin hoitaja. Hoitaja kertoi että limaa on nyt alkanut kertyä. Kysyin, että miten tästä eteenpäin. Hän ei osannut sanoa, mutta vaikutti siltä, että pian tämä on ohitse.

Maanantaina äiti meni katsomaan iskää. Lääkäri oli paikalla ja kertoi miten asiat ovat: ravinneliuosta ei voinut oikein enää antaa ja nyt keskityttäisiin vain kivun hoitoon. Kipuja ei tainnut olla. Äiti yritti syöttää iskää, mutta turhaan. Pastorikin kävi. Kaikki olivat kuulemma olleet melko herkässä tilassa. Pastori totesi, että kuunneltuaan äidin juttuja, hän oli sitä mieltä, että iskän ja äidin elämä yhdessä on tuntunut olleen hyvä. Äidille tuli siitä hyvä mieli. Niinhän se olikin ollut.

Juttelin äidin kanssa muutamaan otteeseen päivän aikana. Kello 16.00 istuin toimistomme päätytilassa, sohvalla, katselin ulos ja mietin, että nyt saa tämä riittää ja lähdin Korsoon. Ilma oli kaunis niin kuin se on ollut nyt joka päivä. Aurinko paistoi.

Kävin matkalla passikuvassa. Passini on menossa vanhaksi maaliskuussa ja ajattelin, että nyt lienee viimeinen hetki hoitaa asia kuntoon, että viikon päästä minusta ei taida olla kuvaan menijäksi. Passikuvassahan saa nykyään hymyillä ihan millin verran, mutta minun kuvani oli niin surullinen. En ole koskaan nähnyt itseäni sen näköisenä. ”Otetaanko uusi?” kuvaaja kysyi tulkittuaan ilmettäni, sekä kuvasta että siinä hetkessä kasvoiltani. ”Joo, otetaan vaan.” Seuraavasta kuvasta tuli vähän vähemmän surullisen näköinen ja sen kelpuutin.

Passini muistuttaa minua seuraavat viisi vuotta iskästä, sillä sinä samaisena päivänä oli kulunut tasan viisi kuukautta diagnoosista.

Iskä yritti vähän reagoida tulooni, mutta voimat olivat jo melko vähissä. Äiti oli saanut päivän aikana juotettua iskälle puoli kuppia mehukeittoa. Jo ennestään laiha mies oli ja on nyt kirjaimellisesti pelkkää luuta ja nahkaa. Omahoitaja kävi paikan päällä ja hän on kyllä kaikkinensa ihana ja rauhoittava ihminen. Olimme tovin ja lähdimme sitten äidin kanssa yhdessä. Iskä jaksoi vielä moikata meitä.

Kotimatkalla juttelimme äidin kanssa, että kumpikaan meistä ei enää jaksa tätä, mutta siltikään emme halua, että iskä kuolee. Irtipäästäminen tuntuu niin vaikealta vaikka elämä on mitä on.

Sain seuraa illaksi ja mietin kuinka poikaystäväni oli siinä hetkessä minulle kuin ilma, jota hengitän ja miten en olisi millään voinut selvitä ilman. En millään. Jo pelkkä hänen läsnäolonsa sai minut tuntemaan oloni turvalliseksi ja sellaiseksi, että kyllä minä tästä sitten selviän.

Yö meni surkeasti soittoa odotellen, onneksi toinen meistä sentään nukkui vaikka minä pyörin kuin väkkärä. Aamulla oli sata astetta pakkasta, mutta auto käynnistyi hyvin.

Äiti meni jo ajoissa iskän luo, ja soitteli pitkin päivää. Tilanne oli juuri niin huono kuin tiesimme sen olevan. Nestettä oli saatu juotettua ehkä 1/4 mukin verran ja sekin vähä oli saanut yskittämään. Lääkäri ehdotti, että äiti voisi jäädä yöksi. Äitiä kauhistutti ajatus, koska äiti ei halunnut nähdä, kun iskä kuolee. Tukehtumisvaaraa ei kuitenkaan ollut ja lääkäri epäili, että iskä kuolee nukkuessaan. Äiti jäi miettimään eikä siltikään olisi halunnut jäädä ja minä jaksoin tehdä töitä loppupäivän. Lähdin töistä neljältä.

En muista juurikaan mitään ajomatkasta, paitsi sitten siitä tiestä, jolle käännytään Tuuskilta, sen minä muistan. Siinä saa ajaa kuuttakymppiä ja sitten on ne liikennevalot, joiden varrella on jonkinlainen varastorykelmä ja kait joku rautakaupan tyyppinenkin, ja sitten on taas metsää ja yhdessä kohtaa tiessä ne syvät montut sillä tavalla, että siinä saa väistää ensin oikealle ja sitten vasemmalle. Ajan aina keskustan kautta vaikka Kulomäen risteyksestäkin pääsisi. Korson keskustaa ei ole suunniteltu sellaiselle läpiajoliikenteelle, mutta sellaisia kait kaikki vähän vanhemmat keskustat ovat.

Iskä reagoi melko voimakkaasti tulooni. Nosti kädet ilmaan, sen verran kuin jaksaa ja yritti sanoa jotain, mutta puheesta ei saa enää selvää. Äiti rauhoitteli iskää ja pian iskä vaipuikin siihen unenomaiseen tilaan, jossa viime päivät on ollut. Hengitys oli melko rauhallista. Iskä oli saanut sellaisen jonkun piikin, jonka pitäisi vähän auttaa siinä, että limaa ei kertyisi ihan niin paljoa.

Istuttiin äidin kanssa siinä ja katseltiin iskää ja puhuttiin ne samat asiat, jotka aina puhutaan. Sitten äiti söi vähän iltapalaa, arveli että mitä yöstä tulee ja kauhisteli sitä jo etukäteen, mutta oli kuitenkin päättänyt jäädä, koska iskä oli puristanut äidin kättä ja nyökytellyt, että jää yöksi.

Minä lähdin, mutta en yrittänyt sen enempää herätellä iskää, että iskä ei hermostuisi liikaa. Veljeni kävi vielä illalla, mutta iskä ei oikein reagoinut enää mitenkään.

Kuuntelen autossa aina Spotifyta, tällä kertaa omaa kokoamaani Suomi-listaa. Äsken töihin ajaessani olin välillä rauhallinen, välillä itketti ja hassusti kaikki rakkauslaulut kertoivatkin tänä aamuna iskästä.

”Kuka voisi kellot seisauttaa”

”Kun aika on”

”Älä mee”

”Myrskyn jälkeen on poutasää, vihdoin oon sen saanut ymmärtää, nyt sen nään, ei voi yksikään päättää päivistään, ne määrätään.”

suhteet ystavat-ja-perhe terveys

Syöpä ja kuolema ovat taas täällä

Kävin eilen varmuuden vuoksi lääkärissä. Minut otti vastaan ihan mukavanoloinen, suomea murtaen puhuva nainen. Hän kehotti minut istumaan ja sanoi, että viime kerralla olen käynyt ahdistuksen takia, että mikäs nyt vaivaa. Meinasin vastata, että ei se ahdistus ole mihikään kadonnut, mutta päätin kuitenkin olla hiljaa. Selitin flunssan oireeni, kerroin taustat ja sairasteluhistoriani (vähäinen) ja sitten lääkäri kuunteli keuhkoni. Keuhkot eivät korisseet ja kurkku oli vain lievästi ärtynyt. Sain reseptille Panacodia. 

Olen vielä tämänkin päivän kotona. Yleensä en moista harrasta vaan säntään töihin aina ellei pää ole kainalossa. Ikinähän se ei ole, joten pikkuflunssat pitkittyvät joka kerta ja mahdollisesti tartutan myös työkaverini siinä samalla. Nyt olen päättänyt, että en mene töihin enää kipeänä, koska se ei palvele kenenkään etua, ei etenkään minun. Ja minun itseni ja oma hyvinvointini, täytyy olla minulle tärkeintä. Useimmat työnantajat ovat sitäpaitsi sellaisia, että korvaisivat sinut silmänräpäyksessä vaikka olisit kuinka kuluttanut penkkiä henkihievereissäsi.

Tämä, että haluan pitää huolta itsestäni, kumpuaa luonnollisesti iskän tilasta. Olen toki aina pitänyt, mutta nyt paremmat valinnat ovat korostuneet entisestään. Terveelliset elämäntavat kuitenkin edistävät terveyttä. Se, että vaihdan jauhelihan mustapapuihin tai jätän maitotuotteet pois, ei estä sairastumasta syöpään, mutta kokonaisvaltaisesti hyvä olo kiinnostaa. Olenkin viettänyt eilisen illan ja tämän aamupäivän lueskellen luonnonkosmetiikkaan liittyviä blogipostauksia ja selaillut kasvisruokaan keskittyviä blogeja. Maidon ja viljatuotteet laitoin taas tauolle sunnuntaina. Yllättäen epämääräinen ”paine” ja turvotus vatsassa ovat hävinneet. Fyysinen oloni on niin hyvä kuin se vain tässä flunssassa olla saattaa.

Mutta sitten on tämä minun pääkoppani. Pääkoppani, jota eivät työt ole häirinneet tällä viikolla. Kun ajatukseni ovat vapautuneet työstä, olen päätynyt miettimään iskää, syöpää, kuolemaa, kärsimystä ja kaikkea sellaista ”kevyttä, pientä kivaa”. Harmittaa etten pääse katsomaan iskää. Koen siitä huonoa omaatuntoa. Tietyllä tavalla koen myös velvollisuudekseni käydä katsomassa iskää. Voin myöntää ihan suoraan, että vierailut eivät aina perustu pelkään rakkauteen sairastavaa kohtaan. Kun lähden ajamaan Korsoon päin, menen tietynlaiseen tilaan, siihen jossa ollaan syöpäsairaan läheisiä. On vain syöpä. Ei muuta. 

Eilen, kun aurinko paistoi, mietin että on ihanaa, kun mennään kevättä kohden. En kuitenkaan osaa iloita mistään asiasta aidosti. Kaikki on vähän ”ihan kivaa”-tyyppistä. En koe huonoa omaatuntoa onnellisuuden tunteista, mutta tietyllä tavalla en pääsee siihen tunteeseenkaan, että olisin aidosti onnellinen ja iloinen. Näkymätön verho estää minua olemalla täysillä ”elossa.”

Syöpäsairaan läheisenä oleminen on uuvuttavaa. Välillä on ihan loppu. On loppu siitä, että toinen kärsii ja on sairas, ja että puhe ei luonnistu ja että se on sekavaa ja että koko ajan sattuu ja ruoka ei maistu. On loppu omiin läheisiin, jotka jauhavat samoista asioista tai sitten jostain aivan tyhjänpäiväisestä. On loppu siihen ettei ole mitään muuta kuin syöpä. Ja sitten siinä kohtaa ei vaan jaksa keskittyä muiden ongelmiin, jotka ovat yleensä luokkaa: vittu kun bussi on myöhässä. Odotan innolla sitä aikaa, kun rikkinäiset sukkahousut ovat isoin ongelmani.

Viime vuosi muutti minua aikalailla. Ensin tuli ero, omasta tahdostani, ja muutto omaan asuntoon. Sitten tuli syöpä, joka heitti arvomaailman täysin ylösalaisin. Äkkiä pikkujutut, jotka aiemmin ärsyttivät, eivät tuntuneet enää miltään. Aloin välttelemään tietoisesti kaikkea ylimääräistä draamaa. Keskityin vain olemaan läsnä ja tukena, iskälle, mutta enemmissä määrin myös äidille. En osaa arvioida kuinka hyvin olen suoriutunut kyseisestä tehtävästä, välillä tuntuu että äärimmäisen huonosti. Koska aloin tapailemaan joulukuun puolessa välissä ihmistä, josta tuli minulle todella nopealla äärimmäisen tärkeä, pystyin ja pystyn menemään hänen luokseen aina silloin, kun en halua miettiä syöpää. Mutta äidilläpä ei ole ketään sellaista ihmistä. Oli ennen, mutta nyt tuo ihminen makaa vaipoissa, kipupumpun varassa, sairaalan sängyssä.

Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, olen miettinyt elämän tarkoitusta viimeisen puolen vuoden aikana aika paljon. Tai ainakin välillisesti – olen miettinyt mitä oikeasti haluan elämältä ja minkälaisiin asioihin tämä ainutlaatuinen aika täällä maapallolla olisi järkevää käyttää. Tai mitkä asiat tuovat minulle suoraa iloa ja nautintoa. Päivä päivältä alkaa tuntumaan enemmän siltä, että yksinkertaiset, hyvää oloa tuottavat asiat ovat niitä parhaimpia. Puhdas ruoka, ulkoilu ja liikunta. Hyvät ihmiset. 

Olen liikkunut aina paljon ja salilla käyminen on ollut ihan se ykkösjuttu ja on edelleen, mutta olen onnistunut jumppaamaan itseni sellaiseen jamaan, että selkä oireilee ja lonkankoukistajat huutavat hoosiannaa. Jos olen alle kolmekymppisenä tässä kondiksessa, mikähän tilanne on kymmenen vuoden kuluttua? Tämän takia olen yrittänyt sisällyttää salikäynteihin omalla painolla tehtäviä liikkeitä ja joogaa. Harmikseni paikallaan oleminen, erikoisissa asennoissa, on mielenlaadulleni haastavaa, mutta jotain on tehtävä, koska vain minä itse olen vastuussa omasta hyvinvoinnista. Vain minä itse voin pitää itsestäni huolta.

Iskän elämäntavat eivät olleet terveelliset. Kun korisura päättyi, iskä alkoi polttamaan tupakkaa. Jos äitiä ei olisi ollut, iskä olisi varmaan syönyt loppuelämänsä Hookoon blöötä. Kaljakin maistui. Kai iskän elämäntavat olivat aika tyypilliset 50-luvulla syntyneelle ihmiselle. Oli jotenkin hämmentävää, että paljon lukeva ja asioista tietävä ihminen ei kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi pitää huolta terveydestään.

Terveys on siitä sellainen hauska juttu, että sen merkityksen tajuaa vasta sitten, kun sen menettää. Näin myös iskän tapauksessa, vaikkakaan emme ole jutelleet sen enempää, että katuuko iskä tekemiään elämänvalintoja. Varmasti jollain tasolla katuu, mutta asioiden surkuttelu jälkikäteen ei muuta mitään.

Koska olen jonkinlaisessa umpikujassa tämän syöpäasian ja sen käsittelyn suhteen, otin yhteyttä syöpäjärjestön tarjoamaan tukihenkilöön ja sovin tapaamisen parin viikon päähän keskiviikolle. Käyn ainakin kokeilemassa miltä tuntuu jutella ulkopuolisen ihmisen kanssa. Toisaalta tuntuu, etten jaksaisi yhtään jauhaa koko asiasta, mutta kenties juttelusta voisi kuitenkin olla apua. En missään nimessä ainakaan halua, että tämä kaikki kosahtaa niskaan joskus vuosien päästä. Tietyllä tavalla juttelu myös pelottaa. Kyynelkavat aukeavat sata varmasti. Itkeminen ei ole lempipuuhaani, koska se väsyttää niin kamalasti. 

Iskä oli morfiinipäissään soitellut äidin kanssa aamulla ja sanonut, että hoitopaikassa on vatsatauti. Äiti soitti itse hoitopaikkaan eikä siellä mitään tautia ole. Iskä oli taas kuvitellut jotain. Äiti menee katsomaan iskää ja minä yritän mennä heti maanantaina mikäli olen terve.

Väsyttää, mutta vielä on jaksettava. 

suhteet ystavat-ja-perhe terveys