Kävin eilen varmuuden vuoksi lääkärissä. Minut otti vastaan ihan mukavanoloinen, suomea murtaen puhuva nainen. Hän kehotti minut istumaan ja sanoi, että viime kerralla olen käynyt ahdistuksen takia, että mikäs nyt vaivaa. Meinasin vastata, että ei se ahdistus ole mihikään kadonnut, mutta päätin kuitenkin olla hiljaa. Selitin flunssan oireeni, kerroin taustat ja sairasteluhistoriani (vähäinen) ja sitten lääkäri kuunteli keuhkoni. Keuhkot eivät korisseet ja kurkku oli vain lievästi ärtynyt. Sain reseptille Panacodia. 

Olen vielä tämänkin päivän kotona. Yleensä en moista harrasta vaan säntään töihin aina ellei pää ole kainalossa. Ikinähän se ei ole, joten pikkuflunssat pitkittyvät joka kerta ja mahdollisesti tartutan myös työkaverini siinä samalla. Nyt olen päättänyt, että en mene töihin enää kipeänä, koska se ei palvele kenenkään etua, ei etenkään minun. Ja minun itseni ja oma hyvinvointini, täytyy olla minulle tärkeintä. Useimmat työnantajat ovat sitäpaitsi sellaisia, että korvaisivat sinut silmänräpäyksessä vaikka olisit kuinka kuluttanut penkkiä henkihievereissäsi.

Tämä, että haluan pitää huolta itsestäni, kumpuaa luonnollisesti iskän tilasta. Olen toki aina pitänyt, mutta nyt paremmat valinnat ovat korostuneet entisestään. Terveelliset elämäntavat kuitenkin edistävät terveyttä. Se, että vaihdan jauhelihan mustapapuihin tai jätän maitotuotteet pois, ei estä sairastumasta syöpään, mutta kokonaisvaltaisesti hyvä olo kiinnostaa. Olenkin viettänyt eilisen illan ja tämän aamupäivän lueskellen luonnonkosmetiikkaan liittyviä blogipostauksia ja selaillut kasvisruokaan keskittyviä blogeja. Maidon ja viljatuotteet laitoin taas tauolle sunnuntaina. Yllättäen epämääräinen ”paine” ja turvotus vatsassa ovat hävinneet. Fyysinen oloni on niin hyvä kuin se vain tässä flunssassa olla saattaa.

Mutta sitten on tämä minun pääkoppani. Pääkoppani, jota eivät työt ole häirinneet tällä viikolla. Kun ajatukseni ovat vapautuneet työstä, olen päätynyt miettimään iskää, syöpää, kuolemaa, kärsimystä ja kaikkea sellaista ”kevyttä, pientä kivaa”. Harmittaa etten pääse katsomaan iskää. Koen siitä huonoa omaatuntoa. Tietyllä tavalla koen myös velvollisuudekseni käydä katsomassa iskää. Voin myöntää ihan suoraan, että vierailut eivät aina perustu pelkään rakkauteen sairastavaa kohtaan. Kun lähden ajamaan Korsoon päin, menen tietynlaiseen tilaan, siihen jossa ollaan syöpäsairaan läheisiä. On vain syöpä. Ei muuta. 

Eilen, kun aurinko paistoi, mietin että on ihanaa, kun mennään kevättä kohden. En kuitenkaan osaa iloita mistään asiasta aidosti. Kaikki on vähän ”ihan kivaa”-tyyppistä. En koe huonoa omaatuntoa onnellisuuden tunteista, mutta tietyllä tavalla en pääsee siihen tunteeseenkaan, että olisin aidosti onnellinen ja iloinen. Näkymätön verho estää minua olemalla täysillä ”elossa.”

Syöpäsairaan läheisenä oleminen on uuvuttavaa. Välillä on ihan loppu. On loppu siitä, että toinen kärsii ja on sairas, ja että puhe ei luonnistu ja että se on sekavaa ja että koko ajan sattuu ja ruoka ei maistu. On loppu omiin läheisiin, jotka jauhavat samoista asioista tai sitten jostain aivan tyhjänpäiväisestä. On loppu siihen ettei ole mitään muuta kuin syöpä. Ja sitten siinä kohtaa ei vaan jaksa keskittyä muiden ongelmiin, jotka ovat yleensä luokkaa: vittu kun bussi on myöhässä. Odotan innolla sitä aikaa, kun rikkinäiset sukkahousut ovat isoin ongelmani.

Viime vuosi muutti minua aikalailla. Ensin tuli ero, omasta tahdostani, ja muutto omaan asuntoon. Sitten tuli syöpä, joka heitti arvomaailman täysin ylösalaisin. Äkkiä pikkujutut, jotka aiemmin ärsyttivät, eivät tuntuneet enää miltään. Aloin välttelemään tietoisesti kaikkea ylimääräistä draamaa. Keskityin vain olemaan läsnä ja tukena, iskälle, mutta enemmissä määrin myös äidille. En osaa arvioida kuinka hyvin olen suoriutunut kyseisestä tehtävästä, välillä tuntuu että äärimmäisen huonosti. Koska aloin tapailemaan joulukuun puolessa välissä ihmistä, josta tuli minulle todella nopealla äärimmäisen tärkeä, pystyin ja pystyn menemään hänen luokseen aina silloin, kun en halua miettiä syöpää. Mutta äidilläpä ei ole ketään sellaista ihmistä. Oli ennen, mutta nyt tuo ihminen makaa vaipoissa, kipupumpun varassa, sairaalan sängyssä.

Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, olen miettinyt elämän tarkoitusta viimeisen puolen vuoden aikana aika paljon. Tai ainakin välillisesti – olen miettinyt mitä oikeasti haluan elämältä ja minkälaisiin asioihin tämä ainutlaatuinen aika täällä maapallolla olisi järkevää käyttää. Tai mitkä asiat tuovat minulle suoraa iloa ja nautintoa. Päivä päivältä alkaa tuntumaan enemmän siltä, että yksinkertaiset, hyvää oloa tuottavat asiat ovat niitä parhaimpia. Puhdas ruoka, ulkoilu ja liikunta. Hyvät ihmiset. 

Olen liikkunut aina paljon ja salilla käyminen on ollut ihan se ykkösjuttu ja on edelleen, mutta olen onnistunut jumppaamaan itseni sellaiseen jamaan, että selkä oireilee ja lonkankoukistajat huutavat hoosiannaa. Jos olen alle kolmekymppisenä tässä kondiksessa, mikähän tilanne on kymmenen vuoden kuluttua? Tämän takia olen yrittänyt sisällyttää salikäynteihin omalla painolla tehtäviä liikkeitä ja joogaa. Harmikseni paikallaan oleminen, erikoisissa asennoissa, on mielenlaadulleni haastavaa, mutta jotain on tehtävä, koska vain minä itse olen vastuussa omasta hyvinvoinnista. Vain minä itse voin pitää itsestäni huolta.

Iskän elämäntavat eivät olleet terveelliset. Kun korisura päättyi, iskä alkoi polttamaan tupakkaa. Jos äitiä ei olisi ollut, iskä olisi varmaan syönyt loppuelämänsä Hookoon blöötä. Kaljakin maistui. Kai iskän elämäntavat olivat aika tyypilliset 50-luvulla syntyneelle ihmiselle. Oli jotenkin hämmentävää, että paljon lukeva ja asioista tietävä ihminen ei kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi pitää huolta terveydestään.

Terveys on siitä sellainen hauska juttu, että sen merkityksen tajuaa vasta sitten, kun sen menettää. Näin myös iskän tapauksessa, vaikkakaan emme ole jutelleet sen enempää, että katuuko iskä tekemiään elämänvalintoja. Varmasti jollain tasolla katuu, mutta asioiden surkuttelu jälkikäteen ei muuta mitään.

Koska olen jonkinlaisessa umpikujassa tämän syöpäasian ja sen käsittelyn suhteen, otin yhteyttä syöpäjärjestön tarjoamaan tukihenkilöön ja sovin tapaamisen parin viikon päähän keskiviikolle. Käyn ainakin kokeilemassa miltä tuntuu jutella ulkopuolisen ihmisen kanssa. Toisaalta tuntuu, etten jaksaisi yhtään jauhaa koko asiasta, mutta kenties juttelusta voisi kuitenkin olla apua. En missään nimessä ainakaan halua, että tämä kaikki kosahtaa niskaan joskus vuosien päästä. Tietyllä tavalla juttelu myös pelottaa. Kyynelkavat aukeavat sata varmasti. Itkeminen ei ole lempipuuhaani, koska se väsyttää niin kamalasti. 

Iskä oli morfiinipäissään soitellut äidin kanssa aamulla ja sanonut, että hoitopaikassa on vatsatauti. Äiti soitti itse hoitopaikkaan eikä siellä mitään tautia ole. Iskä oli taas kuvitellut jotain. Äiti menee katsomaan iskää ja minä yritän mennä heti maanantaina mikäli olen terve.

Väsyttää, mutta vielä on jaksettava.