Viime viikon sunnuntai, 11.2

Kävin katsomassa iskää yksin illalla. Iskä jaksoi olla ehkä tunnin verran hereillä. Juteltiin niitä näitä. Aina ne keskustelut menevät jollain tapaa samalla kaavalla: onko kipuja? Oletko nukkunut hyvin? Oletko syönyt? Sitten mietitään miten kevät etenee, että on vielä aika valoisaa. Iskä torkahtelee. Minä tuijotan ja mietin mitä voisin sanoa, onko jotain sellaista, joka toisi helpotusta? 

Iskä jollain sananparrella toteaa, että mitään ei ole tehtävissä. Mumisen vastaukseksi jotain ”niin”-tyyppistä ja mietin, että pitäisi kysyä, että pelottaako sua, mutta jotenkin en saa kysyttyä, kun kuitenkin samaan aikaan pohdin, että haluaako iskä puhua kuolemasta. Haluaako kuoleva puhua omasta kuolemastaan?

Tämä viikko

Maanantaina oloni on aika erikoinen ja kun päivää menee edemmäs, flunssan oireet puskevat pintaan. En pääse siis iskää katsomaan. Soitan äidille. Äiti menee yksin katsomaan iskää. Olen töissä kuitenkin koko päivän ja tiistainakin kampean työpaikalle. Sitten on jo tosi paska olo ja lähden ennen lounasta. Tuntuu, että pitkin syksyä on ollut jotain pientä koko ajan. Työkaveri pointtaa, että stressitasoni ovat olleet aika korkealla, että ei ole ihme ollenkaan. Niinpä, en ole tullut ajatelleeksi koko asiaa, koska pääsääntöisesti olen aina terve eikä minulla ole koskaan kuumetta.

Ei ole tälläkään kertaa. Olo on kyllä melko huono ja mietin lääkäriin lähtemistä. Pitäisi ajaa Myyrmäestä Tikkurilaan ja se tuntuu tällä hetkellä ihan ylitsepääsemättömältä ajatukselta. Samaan aikaan mietin iskää. Iskä sanoi kerran, että jos ei ole sairastanut syöpää niin ei voi tietää mitään sairaana olemisesta. Minä paranen tästä, mahdollisesti huomenna on jo paremmin. Mutta iskä ei parane ikinä.

Soiteltiin eilen illalla äidin kanssa. Äiti on yksinäinen ja kertoo, että itkee joka kerta, kun lähtee kotiin iskää katsomasta. En voi kuvitellakaan miltä se saattaa tuntua. Iskän olo vaihtelee. Joku päivä iskä on reippaampi ja toisena sitten taas väsyneempi. Eilen oli ollut taas kipuja ja iskä oli nähnyt hallunisaatioita vähän väliä. Morfiini tekee tehtävänsä, mutta on erikoista, että kipuja on silti silloin tällöin. Myllääkö syöpä elimistössä? Onko ainoana vaihtoehtona vain sitten tykittää morfiinia niin paljon, että taju menee kankaalle? Saattohoidosta ei ole vielä tehty päätöstä.

Mitä tulee tähän omaan paskaan oloon, olisi hienoa, jos edes joskus saisin kuumeen nousemaan. Olen alilämpöinen aina, reilu 35 asteinen. Tauti pitkittyy niin kuin vitutuskäyräkin. Mutta ei auta kuin maata ja toivoa, että tämä menisi ohi tämän viikon aikana. Samaan aikaan iskän päivät käyvät vähiin. Ensi viikolla kaikki voi olla jo toisin.