Pahasen Leena

Kun aloin kirjoittamaan tätä blogia, muutama päivä sitten, ajattelin että tästä ei tule itkubogia. No, juurihan sellainen tästä tuli. Paitsi että ei välttämättä tullutkaan. Tämä blogi voi olla ihan mitä tahansa, koska missä se määritellään miten tätä asiaa pitäisi käsitellä? Joka toinen hetki ajattelen, että en pysty enkä kestä tätä ja joka toinen hetki, että kuolema on luonnollinen osa elämää – me kaikki kohtaamme sen jossain vaiheessa.

Tänään ei itketä, tai juuri nyt ei itketä. Eilen oli aika kamalaa. Iskä on ihan masentunut. Toivon vaan, että nämä viimeiset hetket olisivat mahdollisimman helppoja meille kaikille. Toivon että Meilahdessa puututaan ennen kaikkea tähän henkiseen puoleen.

Eilen istuimme hiljaa. Äiti puhui, höpötti vaan menemään, mutta minä olin hiljaa. En tiennyt mitä sanoa. Tänään aamulla ajattelin, että sen täytyy loppua. Että jos meillä on ollut hauskaa iskän kanssa aina niin minkä takia sen pitäisi loppua nyt? Iskällä on tosi hyvä huumorintaju ja laaja tietämys asioista. Iskän kanssa on tosi kiva jutella.

Haluan että iskä ei ole surullinen ihan koko ajan. Tästä intoutuneena menin aamulla sänkyyn iskän viereen. Katsoimme läppäriltä Antti Holman sketsejä, Mutsi somessa ja Pahasen Leenaa. Iskä naurahti muutaman kerran. Iskä ei varmaan halua, että musta tulee hoitaja, mutta koomikoksi taidan kelvata 🙂

Veljeni ja hänen avovaimonsa tulevat käymään tänään, mutta seurueesta puuttuu kuumeen vuoksi heidän 2-vuotias poikansa. Harmi, sillä siitä tyypistä saa suunnatonta energiaa.

Ja tänään minä menen takaisin omaan kotiini ja äiti jää iskän kanssa kahdestaan. Menen huomenna töihin, onneksi rästihommia ei ole ihan järkyttävän paljon. Toisaalta taas, kiva päästä töihin eikä haittaa vaikka menisi vähän pidempään. Mietin jo etukäteen, että huominen voisi olla syöpä vapaa-päivä, mutta ei sellaisia taida enää ollakaan. Tämä asia on sellainen, että ei tästä pääse eroon kuin muutamiksi hetkiksi kerrallaan. Mutta sekin riittää, elämä on paljon muutakin kuin pelkkää syöpä.

Meinasin muuten pyörtyä perjantaina. Heräsin kamalaan rintakipuun, oireet tuntuivat samalta kuin mitä äidillä oli keskiviikkoaamuna, siksi ymmärsin olla pelästymättä. Kävelin olohuoneeseen, äiti oli onneksi vielä hereillä. Onneksi tajusin istua alas, sillä muuten olisin pyörtynyt. Nostin jalat seinää vasten ja äiti toi rauhoittavan ja mehua. Olotila meni nopeasti ohi ja pääsin nukkumaan ja nukuin sikeästi aamuun asti.

Olin ennen tätä kohtausta lukenut palliatiivisesta hoidosta ja siinä jotenkin tajunnut, että tämä ihan oikeasti on suurella todennäköisyydellä tässä. Itkin lohduttomasti. Mikään ei ole koskaan aiemmin tuntunut näin pahalta. Luopumisen tuska on ihan hirveä. Iskä on aina ollut täällä ja auttanut mua kaikessa. Ja tiennyt kaikesta kaiken. Iskä on tehnyt mun kanssa monta muuttoa ja asentanut lamppua ja taulua. Viimeisimmän muuttoni myötä, nyt kesällä, olen opetellut jo vähän itsekin asentamaan. 

Kun äiti muuttaa kerrostaloasuntoonsa, autan äitiä asennusjutuissa. Ja mun veli auttaa myös, onneksi meitä on monta eikä kukaan jää yksin. Iskäkin on jo sitten paremmassa paikassa ja me tullaan joskus perästä ja ollaan taas yhdessä kaikki. 

Mutta ensin meidän täytyy elää tämä ainutlaatuinen elämä, joka meille kaikille on syystä tai toisesta suotu.