Peijakseen

Tiistai

Kun olen puhunut äidin kanssa, juoksen Messukeskuksen läpi taksitolpalle. Kuivat messut, väsyneitä ihmisiä. Taksikuski lukee parkissa kirjaa, istun takapenkille ja haukon henkeäni: ”Peijakseen.” ”Peijakseen?” ”Joo.”

Radiosta raikaa klassinen. Kyynelehdin takapenkillä. Vittu mitä musaakin, ajattelen. Mäkelänkadulla pyydänkin kyytiäni vanhempieni kotiin, haen auton sieltä. Pystyn kyllä ajamaan, ajattelen. Tavallaan olisin odottanut taksikuskilta vähän tilannetajua, sen kamalan viulukonserton olisi voinut laittaa pois päältä. En muista mitä ajattelin sillä matkalla, varmaan kaikkea ja en mitään.

Pääsen vanhempieni luo. Käyn vessassa, otan auton alle ja soitan parhaalle ystävälleni. Luojan kiitos hän ehtii töiltään puhua kanssani. Ääni väristen kerron, että iskällä on keuhkosyöpä, joka on levinnyt selkärankaan eikä mitään ole enää tehtävissä. Juttelemme koko matkan, en antaudu kamalalle itkukohtaukselle kertaakaan ja selviän Peijakseen tappamatta itseäni tai jotakuta muuta.

Puhumme käytännönasioista ja miltä tuntuu menettää oma vanhempi. Parhaan ystäväni äiti on kuollut syöpään kymmenen vuotta sitten.

Löydän oikealle osastolle. Ennestään laiha isäni lukee Hesaria muina miehinä sairaalapedissä. Kamala haju täällä, kamalat sairaalat, ehdin ajatella. Isäni on shokissa. ”Tuomio tuli, kaikki täältä joskus lähtee.” Hän tokaisee lakonisesti ja jatkaa lehden lukua. Äiti on murtunut, minä olen kyyneleet silmissäni ja aivan poissa tolaltani.

Olemme hetken, sitten ruoka tulee ja me lähdemme. Kotimatkalla puhumme käytännönasioista äitini kanssa. Vanha omakotitalo pitää myydä ja hankkia joku käytännöllinen kerrostaloasunto.

Kotona äiti puhkeaa lohduttomaan itkuun. ”Hänen rakkaansa on sairaalassa, niin pieni ja onneton. En halua elää.” Halaan äitiä. Kyllä me selvitään, ihan varmasti selvitään.

Keskiviikko

Äidin sydän lyö tuhatta ja sataa. Kello on seitsemän aamulla. Orionin vekotin kertoo, että verenpaineet ovat tapissa. Lähdemme terveyskeskukseen. Äiti menee suoraan tarkkailuun, kerrankin joku asia otetaan tosissaan, ja minä jään oven taakse odottamaan. Vittu tämä tästä vielä puuttuu, mietin, ja luen traumoista ja shokista. Äidillä on sydänrasite. Hoitaja tulee huikkaamaan, että pääsen pian katsomaan äitiä. No sitten pian jo onkin. Äiti makaa sängyssä. Stressistä johtuvaa, sanoo ymmärtäväinen ja ihana hoitaja. Samaa sanoo lääkäri, hänkin ihana ja ymmärtäväinen. Kiva kohdata terveyskeskuksissa myös ihmisiä.

Sydänfilmi ja kaikki muukin on kunnossa. Rauhoittavalla verenpaine ja pulssikin on tasaantunut. Äiti saa rauhoittavia vielä reseptillä lisää. 

Kotona korvaani särkee. Jos jotain olen nyt oppinut niin se on, että menen per heti lääkäriin ja valitan niin maan penteleesti, jos joku vaivaa. Näin teen ja saan diagnoosiksi korvatulehduksen. Lasten tauti, ajattelen ja ajan takaisin äidin luo.

En pääse iltapäivällä Peijakseen. Iskä on kuulemma ollut virkeä ja hyväntuulinen.

Torstai

Iskääni hoitava lääkäri ei omaa missään määrin kehuttavia sosiaalisia taitoja. Tekisi mieli ehdottaa hänelle tutkijan uraa, jossa ei tarvitsisi olla ihmisten kanssa tekemisissä. En ole tavannut lääkäriä vielä kertaakaan, mutta kiehun raivosta, kun ajattelenkin koko tyyppiä. Tapaan lääkärin sijaan hoitajan, joka on ihan mukava ja antaa tulosteena mukaan kotiin vietäväksi hoitosuunnitelman. Ensi viikolla sädehoitoralli alkaa.

Iskä on tulossa perjantaina kotiin. Mutta tänään iskä on taas tosi väsynyt ja uupunut. Selvittelen Kela taksin toimintaperiaatetta. Iskältä on jäänyt koepalan oton takia yksi ruoka välistä(!) ja särkylääkkeet siinä ohessa. Aivan vitun mahtavaa 67 kiloiselle, 195 cm pitkälle miehelle. Kiehun jälleen raivosta. Päivällinen tulee. Lähdemme sen jälkeen.

Olen jotenkin luottavaisemmalla tuulella. Tai nyt on ainakin hoitoaikataulu, jotain konkreettista, johon tukeutua. Äitikin on reippaampi. Taidamme nauraakin joillekin asioille. Ilta menee jotakukin hyvin. Katsomme televisiota ja minä syön karkkia.

Olen tukeutunut ruokaan jo kolme päivää, kun ahdistaa niin vitusti.