Sairauden voittamat

Blogin päivittäminen on vaikeaa. Tunteet heittelevät laidasta laitaan enkä voi logata sisään aina, kun tuntuu siltä, että nyt haluaisin kirjoittaa tämän pienen ajatuksen ylös. Sitten olisi sata sellaista pientä ajatusta, jotka vaan ovat ja joista ei muodstu tarinaa. Jostain syystä sillä nyt tuntuu olevan väliä.

Luen Sairauden voittamat -kirjaa. Eilen pääsin siihen kohtaan, kun äiti kuoli. Nyt odottelen isän kuolemaa. Uskon jotenkin, että jos luen tämän urheasti loppuun, ymmärrän paremmin. Ja osaan vaatia hoitohenkilökunnalta enemmän. Kirjassa äidin kuolemasta ei mainittu sanallakaan. Oman isäni kohdalla tilanne on niin epämääräinen. Ensin sanotaan, että kuolemaksi tämä on, nopeastikin, ja sitten hoidetaan. Entä jos sädehoidot eivät toimi? Kokeillaanko sitten enää mitään vai passitetaanko suoraan Terhokotiin? Iskällä on veriarvot yms kohdillaan. Ainut mikä vaivaa, on se selkärangan nikamaan kiinnittynyt tuumori. Jota hoidetaan oireiden mukaan.

Mitä se käytännössä tarkoittaa? Huomasin että Meilahdessa meidän ikävimpiä kysymyksiämme väisteltiin. Emmekä me edes kysyneet mitään kovin ikävää. Minä haluaisin kysyä, mutta niin että iskä tai äiti ei ole siinä. Minä kestän kyllä, mutta äiti pelkää iskän kuolemaa niin hirveästi ja iskä ei hyväksy omaa kuolemaansa. Silti he puhuvat siitä iltaisin, kun katsovat televisiota. Ensin ovat ihan normaalisti, puhuvat niitä näitä, katsovat televisiota ja sitten puhuvat kaikesta tästä. Minä en ole niitä puheita kuulemassa, minun ollessani siinä ei puhuta syövästä tai kuolemasta. Puhutaan vaan kaksioni remontista, töistäni, jostain.

Odotan Peijaksen keuhko-osastolle pääsyä. Haluan puhua siellä jollekulle ja sanoa, että minä vaadin, että minulle puhutaan suoraan. Ei yhtään kiertoilmaisuja tai vaikeita termejä. Aikaa on kuitenkin loppujen lopuksi niin vähän jäljellä. Pidän toivosta, mutta en turhasta sellaisesta.

Kirjan myötä tunteet ovat taas pinnalla. En ole varma haluanko näitä tunteita nyt. Ehkä laitan kirjan tauolle, keskityn iskän vointiin, käyn tapaamassa häntä, juttelen niitä näitä.

Yritän deittaillla vaikka tällä hetkellä kaikki miehet lähinnä vain kyllästyttävät niin kovin etten taida edes hereillä pysyä. Odotan sitä, että joku vie jalat altani. Ei minua kiinnosta kenenkään lempielokuva tai lempiravintola. En jaksa tutustua. Silti haluan, että minut hurmataan. Sitten minulla olisi suuri rakkaus. Ja tämä suru.

Tämä suru, jota en taida ymmärtää oikeasti ollenkaan.