Syöpäkuolemat koskettavat

Hanna-Riikka Siitonen on kuollut syöpään, kertoivat viime viikolla radiossa. Se pysäytti. En ole tarkemmin seurannut Hanna-Riikan uraa, tiesin hänet lähinnä Idolsista, Taikapeilistä ja Fredin tyttärenä, mutta tämän julkkkiksen kuolema laittoi miettimään. 

Mietin omaisia, että minä tiedän ainakin joltain osin, miltä teistä tuntuu. Tavallaan palasin vähän siihenkin, kun iskä kuoli, hetkeksi. 

Iskällä oli synttärit viime lauantaina. Vietimme sen päivän Serenassa. Kerroin ystävälleni, että tänään on iskän syntymäpäivä, iskä olisi täyttänyt 67-vuotta. Liian nuorena meni, sanoi ystäväni.

Juhlimme iskän synttäreitä seuraavana päivänä. Harmittaa ettei mieheni koskaan tavannut iskää. He olisivat tulleet toimeen mainiosti. Ne synttärit olivat sellaiset kuin ne olisivat olleet iskän ollessa elossa – veljeni teki jälleen kerran erinomaista ruokaa, kaikki söivät ja juttelivat niitä näitä.

Äiti kertoi, että iskä kehui aina veljeni tekemiä ruokia. Äidin ruoat olivat varmaan defaulttina aina hyviä, koska kehuja ei niinkään tullut. Sellaiseksi kait se menee, kun on ikuisuuden yhdessä – hyvässä ja pahassa.

Soittelin tänään vanhan työkaverini kanssa ja vaihdoimme kuulumisia – hän kysyi iskästä. Emme olleet jutelleet puoleen vuoteen ja kasuaalisti totesin, että iskä kuoli 1.3. Kerroin vähän siitä viimeisestä viikosta ja omista tuntemuksistani. Työkaverini totesi minun kuulostavan reippaalta ja hyvinvoivalta. Niin minä olenkin, puoli vuotta, kun asiaa tuli jumpattua niin itse kuolema tuli sellaisena kuin se oli – kuolemana.

Välillä mietin, että ymmärränkö, että iskä on kuollut. Että iskää ei vain ole. Se on jotenkin todella outoa. Missä iskä on? No iskä on kuollut eli iskää ei enää ole. Vaikka sen sanoo ääneen ja kirjoittaa niin silti se on outoa. Tuleeko siitä joskus normaalia?

Veljeni sai toisen pojan huhtikuussa. Käyn teettämässä lapsoselle t-paidan, jossa on painettuna iskän koriskuva. Pappaa ei ikinä pienelle lapselle ollut, mutta on sitten ainakin t-paita ja iskä siinä lähellä sydäntä.