Huomisen huomenna

Huomisen huomenna, sanoin 5-vuotiaana tarkoittaessani ylihuomista. Näin jälkikäteen ajatellen elämäni oli varmaan paljon sitä ”huomisen huomista”, pienelle tytölle käsittämättömiä aikamääreitä ja toteutumattomia lupauksia. Isäni oli alkoholisti, mutta eihän siitä toki sillä nimellä puhuttu. Isälle vaan maistui saunakalja reippaammin kuin toisille ja kun hän avasi ekan pullon, ei pulloja sen jälkeen enää laskettu. Tosiaan, silloin  kultaisella 80-luvulla kalja myytiin vielä pulloissa ja kannettiin kotiin koreissa.  Tarkemmin ajatellen  tämäkin on vain minun totuuteni. Ehkä kaikissa perheissä ei tarvinnutkaan ostaa koko korillista? Sai kai niitä pulloja silloinkin yksittäin. Ja varmaan jo silloin, kuten nykyäänkin, on myös perheitä joissa perjantai tulee ilman perjantaipulloakin. Silloin en sitä tiennyt.

Meitä alkoholistiperheissä kasvaneita yhdistää samanlaiset kokemukset. Alkoholismi on koko perheen sairaus ja aiheuttaa perheeseen väistämättä toimintahäiriön. Eihän alkoholisti-vanhempi toimi, kuten vanhemman kuuluisi. Hän on turvaton, epäluotettava, ailahteleva, riippuen siitä onko hän humalassa vai selvinpäin vai yrittääkö hän olla selvinpäin. Oma kokemukseni on, että alkoholistin puoliso ylläpitää tuota toimintahäiröitä. Alkoholistin puoliso peittelee, salailee ja täten mahdollistaa puolisonsa juomisen. Alkoholisti ei ota vastuuta juuri mistään ja puoliso ottaa senkin edestä. Näin oli ainakin omassa perheessäni (ja kerron nimenomaan omista kokemuksistani). Toki tässä on huomioitavaa, että äitini on myös alkoholistiperheen kasvatti ja se on jättänyt häneen, kuten kaikkiin, vakavat jälkensä. Kukaan ei voi kasvaa ehjäksi sairaassa kodissa. Alkoholistit ovat sairaita ja niin ovat lopulta heidän lähellään elävätkin. Alkoholismi hävettää, mutta harvemmin alkoholistia itseään. Puoliso häpeää ehkä parisuhteensa todellista laitaa, tai itseään. Oman avioeroni aikaan syytin itseäni niin mieheni alkoholismista kuin uskottomuudestakin. Voin kuvitella, että myös äitini on hakenut syitä isän toimintaan itsestään. Eihän juomisesta voi puhua, eikä siihen voi hakea apua jos ajattelee, että minä olen tehnyt jotain mikä tämän aiheuttaa. Näin alkoholistiperheeseen syntyy yhteinen salaisuus. Vain seinien sisällä tiedetään kuinka paljon siellä juodaan. Vain seinien sisällä tiedetään, että rappukäytävässä haisee paska, koska isä sammui yöllä kotiintullessaan kynnykselle ja paskoi housuunsa. Valkoinen matto vietiin roskiin jätesäkissä seuraavana päivänä.

Jokainen lapsi varmaan kuvittelee, että oma perhe on ”ihan tavallinen”. Meillä on tapana uskoa sitä, mitä me näemme ja koemme. Lapset eivät tiedä, että toisissa kodeissa  voidaan katsoa perjantaisin Napakymppiä ja juoda teetä.  Minun isäni ei ollut juotuaan paha. Hän ei ollut väkivaltainen eikä uhkaava, ei ajautunut tappeluihin tai riitelemään kännipäissäänkään. Hän ei vaan osannut lopettaa juomista sen aloitettuaan. Hän vaan joi, kunnes ei enää pysynyt pystyssä tai hereillä. Hän oli hauska seuramies, pidetty ja nuorempana aika komeakin. Jostain syystä minulla on tarve aina kertoa isäni hyvistä ominaisuuksista, vaikka olen niin kovin vähän päässyt niistä nauttimaan. Äiti ja isä erosivat ollessani 6-vuotias. Toinen nainen oli jo raskaana isälle ja ero oli ruma. Pakenimme äidin kanssa toisella paikkakunnalle, aloitin koulun vieraassa kaupungissa, vieraassa koulussa tuntematta ainuttakaan oppilasta. Olin ulkopuolinen isolla U:lla. Äiti kamppaili oman erotuskansa kanssa, eikä kenties tullut ajatelleeksikaan miten valtava elämänmuutos kuusivuotiaalla minulla oli. Isä jäi asumaan vanhaa kotiamme ja uusi emäntä vatsa pystyssä muutti seuraavana päivänä sisään, kun me saimme hädintuskin omat tavaramme ovesta ulos. Ne mitä jäi, ne jäivät. Koskaan enää en mennyt tuohon kotiin, vaikka isä siinä asuikin. Isä rakensi näet uutta perhettä ja kotia nyt uuden naisen kanssa. Miksi siis sanon, että isä ei ollut paha? Olihan hän. Vastuuton ja itsekäs, kuten jokainen alkoholisti on. Ja mikä voisi olla pahempaa, kuin hylätä oma lapsensa?